Mutta mitä tapahtui Susi-Patelle?

Patrick Wolf Tavastialla 6.12.2011

Edellisessä Patrick Wolf -keikkakokemuksessani parin vuoden takaa oli kaikki tuhkimotarinan ainekset. Kuulin artistista ensi kertaa keikkauutisen yhteydessä, kuuntelin muutaman biisin, tykkäsin ja varasin keikkalipun, mutta en lunastanut sitä. Varasin lipun keikalle varmaan vielä noin kymmenen kertaa miettiessäni että lähteäkö vai eikö, mutten lopulta sitten lunastanut lippua. Keikkapäivän aamuna kävin sähköpostissa ja kas, olin voittanut liput keikalle Radio Helsingistä!

Suunnistin keikalle avoimin mielin ja ainoana toiveenani koukutuskappale Tristan, ja Wolf ylittikin odotukseni ihan totaalisesti. Vaikka en tuntenut kappaleista lopulta kovinkaan monta, keikka tempaisi mukaansa heti alussa, eikä intensiteetti hellittänyt hitaampienkaan tunnelmointien aikana. Yleisökin osoitti paikoin jopa sellaista innostusta, jota olen muutoin tavannut vain The Arkin hysterian partaalla yleensä keikkuvassa keikkayleisössä.

Mitä lie sitten tapahtunut kahden vuoden aikana, vai oliko kyseessä vain huono ilta, mutta itsenäisyyspäivänä nähty Tavastian-keikka ei yltänyt lähellekään edellisen tasoa. Tietty nyt olivat odotuksetkin huomattavasti korkeammalla, kun tiesin, mihin herra halutessaan pystyy, mutta kyllä suurin syy oli artistissa itsessään. Susi-Pate tuntui keskittyvän lähinnä poseeraukseen, eikä hänestä välittynyt minkäänlaista intoa lavalla olemiseen. Olisin kovasti halunnut tanssia, mutta tunnelma ei noussut kertaakaan niin korkealle, että se olisi tuntunut luonnolliselta.

Akustinen versio Hard Timesista aloitti setin, ja siinä vaiheessa ajattelin Wolfin vasta keräilevän voimiaan myöhempää nostatusta varten. Seuraavana kuultiin lupaava Time Of My Life, joka sai jo nyökyttelemään hyväntuulisena, mutta sitten odotettua nousua ei tullutkaan. Olen sen verran itsekäs, että haluaisin yleensä kuulla lempparibiisini mahdollisimman alkuperäisversioille uskollisina, joten Tristanin saksofonivetoinen sovitus oli sekin vähän pettymys. Keikan parhaita hetkiä tarjosivat peräkkäin kuullut uusimman levyn kaunis The Future (jonka lomassa kuultiin myös pätkä Joni Mitchellin Blueta), sekä hyväntuuliset Magic Position ja Bermondsey Street.

Tässä vaiheessa tunnelman vaan olisi pitänyt olla jo riehakas ja riemullinen, mutta se tuntui jumittuneen nyökyttely- ja hytkymisasteelle. Suoraan sanottuna tylsäksi kävi. Yleensä olen keikoilla se, joka taputtaa viimeiseen asti ja antaa kiireisempien juosta encoren alkaessa narikkaan, mutta tällä kertaa viimeiseen bussiin ehtiminen painoi vaa'assa enemmän kuin The Cityn viimeiset sävelet.

Patrick, why do you do this to me?

I'm Gonna DJ!

Ylioppilaskunnan ja Kahvila Kauppayhtiön yhteistyössä järjestämä opiskelijoiden DJ-kurssi huipentuu tänään päätösbileisiin KY:llä!  Sisään pääsee narikan hinnalla, soitto alkaa yläkerrassa klo 22 ja alakerrassa tuntia myöhemmin.

Jos jostain syystä satut viettämään perjantaitasi Rovaniemellä, tule ihmeessä tarkastamaan, miten syksyn aikana opetellut beatmatchaukset, luupit ja muut kikkailut onnistuvat. Allekirjoittaneen puolen tunnin setti vuorossa yläkerrassa yhden maissa. Luvassa jotain vanhaa ja jotain uutta, enimmäkseen vanhaa.

Ensimmäinen älppärini

"Ei mul oo sanoja. Rakkautta vaan." 

-Jori Sjöroos

R.E.M:n videojäähyväiset x2

We All Go Back To Where We Belong on R.E.M:n jäähyväissinkku ja osa 15. marraskuuta ilmestyvää Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage -kokoelmaa. Nyt biisi on saanut taustalleen videoita jopa kaksin kappalein: toisessa pälyilee näyttelijä Kirsten Dunst ja toisessa taiteilija-runoilija-aktivisti John Giorno. Valitse suosikkisi ja katso ainakin toinen, varsin tehokkaita pätkiä nimittäin.

Itse kappale on kauneinta, mitä bändi on julkaissut sitten vuoden 2004 Leaving New Yorkin.





Haikeiluttaa. Onneksi kerkesin nähdä bändin elävänä, ja varsin ikimuistoisissa olosuhteissa vieläpä (mikä idea oli buukata ulkoilmakeikka Suomeen syyskuussa?!).

Ja onneksi nämä melodiat ei katoa mihinkään.

R.E.M: News

Mikä se oikea kirjoitusasu muuten on? R.E.M:in? R.E.M.:n? R.E.M.in?

M83 Tavastialle!

Tämä viikko näyttää olevan yhtä juhlaa keikkauutisten osalta. Hengitys ehti juuri ja juuri tasaantua Stone Rosesin paluu-uutisen jäljiltä (kolme Manchesterin keikkaa eli 220 000 lippua myytiin tänä aamuna loppuun 68 minuutissa), kun Tiketti tarjosi lisää tuuletuksen aihetta. Ensi helmikuussa nimittäin M83 saapuu ensimmäiselle klubikeikalleen Suomeen. I ' m  s o  t h e r e.


Oma M83-tuntemukseni rajoittuu lähinnä parin vuoden takaiseen Saturdays = Youthiin ja juuri ilmestyneeseen Hurry Up, We're Dreaming -tuplaan, johon tutustuminen on sekin oikeastaan vielä vaiheessa. Vanhempaan tuotantoon syventyminen on jostain syystä aina vain jäänyt, mutta eiköhän tämän uutisen innoittamana sinnekin suuntaan oteta tuntumaa. Onpa ainakin jotain tekemistä, joka saa odotuksen tuntumaan lyhyemmältä!

Liput tulevat myyntiin ensi maanantaina, jolloin täytyy kello yhdeksältä olla kärppänä sarjaklikkaamassa päivitä-nappulaa. Ja helmikuun 27. sitten Tavastialle mars! 



Sinkkubiisi Midnight Cityn virallinen video on muuten sekin viikon uutuuksia ja ihan katsomisen arvoinen pätkä. Loppui tosin siinä vaiheessa, kun odotin tarinan vasta alkavan. Ehkäpä siihen saadaan tulevilla musiikkivideoilla jatkoa?

KYLLÄ!!!!

Nyt se on varmaa: The Stone Roses tulee takaisin ensi kesänä. !!!!! PARAS UUTINEN PITKÄÄN AIKAAN.

Nyt vain sormet ristiin sen suhteen, että extensive world tour yltäisi kohtuullisen matkan ulottuville. Vaikka en kyllä pistäisi pahakseni Manchesterin reissuakaan.

Elokuvissa: Piiat

Viime perjantaina Suomen ensi-iltansa saanut Piiat (The Help) perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin ja kertoo tarinan rotuerottelun aikaisesta Amerikasta. Kirjailijaksi pyrkivä Skeeter Phelan palaa yliopistosta kotikaupunkiinsa Jacksoniin ja päättää ottaa työn alle ristiriitaisen aiheen - afroamerikkalaisen palvelusväen kohtelun heidän omasta näkökulmastaan. Mustat kotiapulaiset kasvattavat valkoisten kotirouvien lapset ja ovat monille käytännössä perheenjäseniä. Silti he eivät saa syödä samoilta astioilta kuin isäntäväki, puhumattakaan saman vessan käyttämisestä. Vastoin Mississippin rotulakeja pari palkollista, hellä Aibileen ja räiskyvä Minny uskaltautuvat pienen epäröinnin jälkeen avautumaan Skeeterille kokemuksistaan.

Piiat ei ole rajoja rikkova tai edes kovin yllättävä elokuva, mutta se on rehellinen, lämmin ja kaikin puolin nautittavan laadukas ajankuva. Elämä 1960-luvun Mississippissä avautuu sekä viimeisteltyjen puitteiden että loistavan näyttelijäntyön ansiosta. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto saattaa kuulostaa liiankin kunnianhimoiselta, mutta tarina vei mukanaan siihen malliin, ettei kertaakaan tullut edes mieleen vilkaista kelloon - ajan kulun paljasti vain pitkästä istumisesta kiukuttelemaan äitynyt polvi.

Oikeamielisenä Skeeterinä nähdään nappivalinta Emma Stone, joka tuo rooliin juuri sopivasti huumoria ja kapinallisuutta säntillisten pikkuvaimojen vastapainoksi. Ensimmäisestä elokuvaroolistaan (Superbad) lähtien olen toivonut näkeväni lisää Stonea ja onkin ilo huomata, että hän tuntuu olevan Hollywoodissa hienoisessa nousukiidossa. Bryce Dallas Howard on jäätävän loistava kotirouva Hilly Holbrook, pahis jota on ihana vihata. Muiden rouvien hyljeksimä, uusavuton mutta hyväsydäminen Celia Foote (Jessica Chastain) on kiehtova sekoitus höpsöä bimboa ja ulkopuolista outolintua.

Elokuvan sielu kiteytyy kahteen palvelijaan: Aibileen Clarkiin (Viola Davis) ja Minny Jacksoniin (Octavia Spencer). Davis ja Spencer ovat niin liikuttavan aitoja, että heidän kohtauksiaan huomaa ennen pitkää odottavansa, vaikka koko muukin näyttelijäkaarti suoriutuu tehtävästään kunnialla. Davis tekee roolinsa sellaisella lämmöllä, ettei katsoja epäile hetkeäkään, etteikö Aibileen olisi ollut kaikille hoitolapsilleen se oikea äiti. Spencer tuntuu olevan luonneroolissaan rakastettavan suorapuheisena Minny Jacksonina ja sai myös aikaan salin raikuvimmat naurut - Minnyn ja entisen emännän välinen suklaakakkuepisodi on leffan hillittömimpiä jaksoja. Jos näitä suorituksia ei huomioida Oscar-ehdokkuuksilla, niin loppuvuoden leffasato täytyy olla jotain ihan ilmiömäistä.

Vuonna 2011 ilmestyessään Piiat ei muuta maailmaa, mutta se kertoo äärimmäisen hienosti ja koskettavasti tarinan niistä, jotka muuttivat.


Kuvat movies.about.com

Flow Festival - The Documentary

Keskellä pimeää, kylmää ja märkää lokakuuta ei ehkä kannattaisi katsoa Flow-dokumenttia, jossa Suvilahti näyttää välkkyvien valojen ja kauniiden ihmisten satumaailmalta. Kontrasti elokuun lempeistä illoista jäätäviin syyssateisiin on vähän liian silmiin(ja sydämeen)pistävä. Mutta katsokaa se pätkä nyt kuitenkin, jos ette sitä jo ole tehneet.

Minäkin nimittäin katsoin, ja muistin sen odottavan onnentunteen ensimmäisenä päivänä porteista sisään kävellessä. Muistin haikean onnentunteen viimeisenä iltana porteista ulos kävellessä. Muistin sen, kun johdin kongajonoa syöden samalla Ben&Jerry'siä. Muistin hikisen ja ekstaattisen Hercules & Love Affairin tanssimaratonin. Muistin festarisieneni. Muistin Ladyhawken rusentavan tungoksen. Muistin taputtamisesta kihelmöivät kämmenet Rubikin jälkeen. Muistin kolmeen pekkaan ostetun shampanjalasillisen, josta riitti kaksi kulausta jokaiselle. Muistin, miltä tuntui tanssia aamuyöllä salsaa konttiaukiolla reidet jäässä, kun ei malttanut pysähtyä laittamaan sukkahousuja jalkaan.

Ja sitten onneksi muistin, että kyllä se kesä, festarisieni, elokuun illat ja Flow sieltä taas ensi vuonna tulevat.

Helisten, kilisten, kalisten, kolisten

Reginan Soita mulle on viihtynyt levysoittimessani varsin aktiivisesti heti ilmestymisestään asti, eli jo lähes kuukauden verran. Meinasinkin jättää tämän postauksen kokonaan tekemättä, koska tuntui, että albumista on varmasti kaikki oleellinen jo suomalaisessa musiikkimediassa ehditty puimaan. Sitten tajusin, että eipäs olekaan - nythän sen vasta tietää, miten levy oikeasti kuuntelua kestää (erittäin hyvin)! Mulla nimittäin kestää hyvinkin se kuukausi, että pääsee kunnolla albumiin sisälle: alkuihastusbiisit saattavat paljastua lopulta aika kertakäyttöisiksi ja levyltä nousee usein pitemmän päälle yllättäviäkin suosikkeja esille.


Levyn aloittava Unessa ei vakuuttanut vielä ensikuulemalla, mutta on sittemmin takertunut korvaan ihan kiitettävästi. Nimensä mukaisesti biisissä on vielä hieman unelias, varovaisen herättelevä tunnelma - suureksi osaksi Iisan puoleensavetävän, totuttua matalamman henkäilyn ansiosta. Unessa onkin saanut lempeästi herätellä minuakin aika monena alkusyksyn aamuna.

Pride-sinkku Haluan sinut taas vietteli puolelleen välittömästi jo ensikuulemalla erityisesti oletko sinäkin se oikea -säkeellään. Siis ah! Biisissä yhdistyvät vastustamattomasti alkuihastumisen perhosia-vatsassa-olo sekä sen tosiasian tunnustaminen, että on ihan okei ettei tästä(kään) ehkä tule elämää suurempaa rakkaustarinaa.




Lepään aalloilla on rauhallisempi välipala ennen Jos et sä soita -sinkkubiisiä, joka on kestänyt kuuntelua jo keväästä asti. Uutuudenviehätys on toki kuukausien myötä kadonnut, mutta onhan se edelleen niiin valloittava. Kesä 2011 säilöttynä musiikin muotoon.

Päivät valuvat on samaan aikaan suloisen haikea, välinpitämätön ja eteenpäin katsova, menevä ja pysähtynyt. Yksi lemppareistani. Timanttista putkea jatkaa tämän hetken ehdoton suosikkini Mustavalkeaa: Iisa kujertaa suloisemmin kuin koskaan, väreillä leikkivä sanoitus on hilpeä ja aito. Ihana, ihana, ihana.



Ui mun luo jää hieman edellisen biisin varjoon, mutta sopii rauhoittamaan tunnelmaa ilakoinnin jälkeen. Harjun takaa on näennäisen simppeli mutta kiehtova, ehkä eniten "vanhasta" Reginasta muistuttava kappale tällä albumilla. Erotunnelmissa leijuva Valveilla ei tee itsestään suurta numeroa, ja albumi päättyykin kuin varkain - ai nytkö jo?

Soita mulle on ehdottomasti yksi vuoden ykkösalbumeista - ja reilun puolen tunnin kestossaan aivan täydellisen pituinen. Regina loi nahkansa jälleen todella onnistuneesti, mutta ei onneksi kalunnut puhki uutta soundiaan. Parikin biisiä lisää, ja albumi olisi voinut ruveta toistamaan itseään ja tunnelma laskea loppua kohden ratkaisevasti. Nyt sitä ei kuitenkaan ehdi tapahtua, vaikka loppupää alkupuolelle biisimateriaalissa häviääkin. Soita mulle on edeltäjäänsä Puutarhatrilogiaa kompaktimpi paketti, joka jättää kuulijan juuri sopivasti haluamaan lisää. Viimeisen biisin hiljennyttyä on vaikea olla laittamatta levyä soimaan alusta uudelleen.

Lisää jätti janoamaan myös Flow'ssa nähty festarisetin puolikas, ja klubikeikka on ehdottomasti tämän albumin tiimoilta nähtävä. Ainakaan näillä näkymin Reginaa ei päästä täällä napapiirin tuntumassa tänä talvena kuulemaan, joten suunta on 11. marraskuuta siis Ouluun ja nelivitoseen.

Katutaidetta Helsingin takapihalla

Suosittelen katutaiteen ystäville kävelyretkeä Finlandiatalon ja Musiikkitalon takapihalle. Ensi vuoden loppuun mennessä sinne valmistuu Töölönlahden pysäköintilaitos, mutta toistaiseksi työmaa-aidoista voi kuitenkin ihailla monivärisiä unelmia rauhasta.

Multicoloured dreams for peace

Flow-sunnuntai

Sunnuntaina tähdättiin alueelle neljäksi Minä ja Ville Ahosta katsomaan, mutta tavalliseen tapaan lähtö venyi niin, että keikka oli ehtinyt vanheta kaksikymmentä minuuttia, kun ehdimme paikalle. Myöhästyminen ei kuitenkaan jaksanut kauaa harmittaa, kun sain heti peräkkäin kuulla suurimmat lempparini Huhtikuun jää ja Juoksen niin kauan. Ahosen Ville kumppaneineen sai luotua siniseen telttaan hyvinkin intensiivisen tunnelman, joka huipentui lopetukseksi tarkoitettuun Mustaan virtaan ja minuutin pituiseen täyttöpalarutistukseen. Piristävä aloitus päivälle!

Sunnuntai-aamupäivän suloiset angstit.

Seuraavana telttalavalla oli tarjolla lavan täydeltä karvaista miestä, nimittäin kaksi vuotta sitten Flow'ssa tajunnanräjäyttävän setin vetänyt Rubik. Tällä kertaa biisilista keskittyi odotetusti Solar-uutukaisen ja Dada Banditsin materiaaliin, myös hiki virtasi tavalliseen tapaan soittajien vaihtaessa instrumentteja lennosta. Olen aina fiiliksissä, kun joku yhtye vaivautuu tuomaan lavalle puhallinsektion, ja mielestäni sitä olisi tällä keikalla voinut nostaa soundeissa enemmänkin esiin.

Ensi vuonna en osta Flow-lippua vaan tamburiinin, kasvatan parran ja sanon järjestysmiehille kuuluvani Rubikiin.

Jesus / Hypnotist ja Karhu Junassa ovat aina yhtä ihania, niiden lisäksi keikan kohokohtana jäi mieleen Chrisis Meeting At The Lyceum, joka on aiemmin kuulostanut korvaani lähinnä vanhan Rubikin toisinnolta, mutta älyvapaine sienipohjustuksineen innosti nyt ihan eri tavalla. City & the Streetsin aikana olin varma, ettei keikka voi saada täydellisempää lopetusta, mutta olin väärässä - viimeisenä biisinä kajahtikin Storm In A Glass Of Water, jonka nyanssit toimivat festariteltassa yllättävän vaikuttavasti. Ihan edellisen Flow-keikan veroista hurmosta bändi ei tällä kertaa onnistunut herättämään, mutta tunnelma oli kyllä korkealla teltan katossa ja teltta täynnä, minkä keikanjälkeisestä tungoksestakin huomasi. Tämäkin keikka on kuunneltavissa gimmeindiessä.

Sekä Twin Shadow että Mogwai olisivat kiinnostaneet jonkin verran, mutta kolmantena festaripäivänä se ei enää riittänyt. Niinpä suuntasimmekin Takapihalle hetkeksi fiilistelemään We Love Helsinki -tanssien hilpeätä käännösiskelmää, ennen kuin mustassa teltassa aloitti Jamie Woon. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Woonin setti kuulosti neljännen biisin paikkeilla edelleen samalta ylipitkältä r&b-slovarilta, kärsivällisyys loppui ja poistuimme paikalta.

Siisteintä tänään! Vielä tässä vaiheessa.

Kun muutakaan sen kummempaa ohjelmaa ei ollut, löysimme itsemme kaikista maailman paikoista odottamassa Kanye Westin keikkaa noin kolme varttia etukäteen. Tai niin luulimme vielä siinä vaiheessa - lavan sivukankaan repeäminen oli jännää vielä silloin, kun se tapahtui vartti ennen kuin keikan piti alkaa, mutta kun siitä seuranneet turvatoimet saatiin valmiiksi noin tunti myöhemmin, oli mielenkiinto sivurakenteissa kiipelijöitä kohtaan jo jokseenkin lopahtanut.

Odottava tunnelma oli siis ehtinyt ainakin omalla kohdalla kääntyä jo hieman tuskastuneen puolelle, kun artisti posseineen lopulta saatiin lavalle kolmisen varttia myöhässä. Huolimatta kirjaimellisesti nostattavasta alusta - herra West nousi Ramirentillään yläilmoihin vain muutaman metrin päässä - taisi yli tunnin odotus yhdistettynä kahden tunnin pituiseen keikkaan olla liikaa seisoskelua yhden festarikeikan osalle. Asiaa eivät ainakaan parantaneet välillä loputtomalta tuntuneet autotuneavautumiset - eikä ne kyyneleetkään minua totta puhuen kovasti liikuttaneet. Toki show oli balettitanssijoineen, ilotulitteineen ja komeine taustakuvineen varmaan näyttävin Flow'ssa koskaan nähty, mutta suurempaa tunnejälkeä se ei jättänyt.

Take a look at mah god complex y'all!

Kanyen lopputunnelmissa valuttiin massan mukana vielä kerran siniseen telttaan, jossa James Blake kuitenkin lopetteli jo viimeistä biisiään. Blaken missaaminen jäi kyllä hiukkasen harmittamaan, sillä vaikka albumi ei ole suuremmin iskenytkään, olisi livetilanne ehkä lisännyt siihen uusia ulottuvuuksia. Turhapa tuota on silti jossitella, ehkä eksyn vielä joskus klubikeikallensa.

Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Flow'sta jäi sekä järjestelyjen, keikkojen että yleisfiiliksen suhteen parempi jälkimaku kuin viime vuonna. Huolimatta siitä, että pääesiintyjän paikka näyttää olevan kirottu.

Elokuun paras biisi

Jos joku on seurannut blogiani edes puolella silmällä, on varmasti huomannut, että täältä löytää hyvin harvoin musiikkimaailman uutuuksia. En kirjoita niistä siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä vaiheessa kun kuulen jostain uudesta kappaleesta tai bändistä - tai varsinkin silloin kun ne todella uppoavat tajuntaani - on se yleensä muille jo menneen talven lumia. Tuntuisi typerältä kirjoittaa samoista kappaleista lähes samoin sanoin kuin kymmenen muuta, mutta vain viikon/kuukauden/puoli vuotta myöhemmin.

Nyt teen poikkeuksen.

Pari päivää sitten Florence Welch laittoi eetteriin ensimmäisen maistiaisen tulevalta levyltään - ja samalla parhaan kappaleensa ikinä, jos minulta kysytään. What The Water Gave Me kasvaa jokaisella kuuntelukerralla yhä suuremmaksi ja typerryttävämmäksi. Tämä biisi kuulostaa valtamereltä, syysmyrskyltä ja metrin korkuisilta aalloilta. Todellista huumetta siis tällaiselle mahtipontisuus-narkkarille.



RAK-KAUT-TA.

Florence + the Machinen toinen, tässä vaiheessa vielä nimetön albumi ilmestyy 7. marraskuuta - voi miksi vasta silloin!

Flow-lauantai

Jos Flow-perjantaista jäikin lämmittelyn maku suuhun, niin lauantai tarjosi heti päivän aluksi sellaisen rakkaussuoran että oksat pois.

Ehdin siniseen telttaan juuri kun Delay Trees lopetteli setin ensimmäistä biisiään. Bändi käynnisti festaripäivän sopivan hellästi - ei vaatinut paljon, mutta antoi reilun puolen tunnin verran suloista unelmointia. Goldia lukuun ottamatta kuulin kaikki suurimmat lempparini - Cassette 2012, About Brothers ja 4:45 Am. Onneksi Delay Trees muistutti olemassaolostaan juuri sopivasti syksyn lähestyessä! Olitpa paikalla tai et, keikkaa voi näin jälkikäteen fiilistellä streamina ruotsalaisella Gimme Indie -sivustolla.

Delay Treesin lyhyen setin ansiosta ehdin näkemään Yonan keikkaakin päälavalla ihan mukavasti. Olisin mieluusti halunnut kuulla elävänä ensimmäisen ja toisen albumin lempparit Laulun ja Toisen oman, mutta jo Uusi sävel ja Maantien laitaa sulostuttivat iltapäivää kiitettävästi. Yona menee levyltä kuunneltuna omille korvilleni joskus maalaistunnelmointeineen vain jotenkin yli, mutta livenä toimii kyllä aina.

Maalaistyttö oli tainnut haksahtaa kaupungissa paljetteihin.

Seuraavaksi palattiin taas telttaan, jossa sulosäveliä jatkoi Regina, joka kuulosti entistä paremmalta. Uuden levyn soundit tuntuvat ihanan tuoreelta ja maustoivat kivasti vanhempiakin biisejä. Olin kuulevinani myös Iisa Pykärin laulusoundissa uusia, syvempiä vivahteita - liekö johtunut siitä vai mistä lie, mutta myös Iisa oli ihanampi kuin koskaan. Ja Haluan sinut on vaan siis niiiin ihana. Myös Reginan keikka löytyy gimmeindiestä.

Ihana, ihanampi, Iisa.

Pitkällisen sisäisen taistelun jälkeen päädyin jättämään Reginan setin puolitiehen ja siirryin ihastelemaan Magenta Skycodea. Ruisrockissa jäin ilman Jori Sjöroosin halausta vaikka eturivissä oltiinkin, ja olin vähän pettynyt, kun en nytkään päässyt korjaamaan tilannetta. Bändi veti kuitenkin päälavalla niin maailmojasyleilevän setin ettei halaustrauma onneksi jäänyt päällimmäiseksi. Kamera täyttyi jälleen enkelikuvilla ja mieli harmonialla ja onnella. Rakkautta vaan.

Jori Sjöroos ja epätoivon hetki.

Open Source Stagella kävin vilkaisemassa Wannabe Ballerinas -ryhmää, joka voitti minut puolelleen heti tanssimalla ensimmäisen numeronsa Arcade Firen tahtiin. Vaikka pirueteissa horjahdeltiin ja nilkat ojentuivat välillä vähän sinnepäin, se ei ollut esityksen kannalta oleellista. Oleellisempaa oli se, kuinka lavalta välittynyt into ja ilo saivat minut ikävöimään balettitunteja.

Miksi meiän esityksissä ei koskaan ollut saippuakuplia?

Kovasti hypetetty The Pains of Being Pure at Heart kuulosti kolmen biisin perusteella kivalta ja mukavalta, muttei suuremmin hetkauttanut bändiä tuntematonta. Chocolate Fudge Brownien kanssa nautittu Jo Stance taas oli teknisesti taidokasta, mutta makuuni liian sisäsiistiä.

Man with a bedroom voice.

Illan seuraava säväyttäjä oli Mayer Hawthorne & The County sinisessä teltassa. Hawthornen soul-ilottelu vei mukanaan tuotantoa pintapuolisestikin tuntevan, ja koko teltta tuntui tekevän käsillään sadetta ja nauttivan. Olen myös ihan varma, että Hawthorne piilotteli aurinkolasiensa takana ääneensä sopivia bedroom-eyesejä.

Hawthorne-lempparini The Ills jäi valitettavasti kuulematta, kun päälavalla aloitteli jo festarin partaisin mies, Iron & Wine. Olin odottanut folk-herkistelyä parasta laatua, mutta bändi soikin livenä yllättävän isosti ja rempseästi, mutta myös valitettavan tasapaksusti. Lykke Lin peruuntumisesta johtuen Iron & Wine sai soittaa puolentoista tunnin pituisen keikan, mikä oli kuitenkin mielestäni bändille ennemminkin karhunpalvelus. Samantyylisesti sovitetut biisit ja välillä loputtomalta tuntuneet jamittelut kävivät aika pian puuduttaviksi. Tree by the River ja Boy With a Coin saivat potkittua keikkaan loppupuolella vähän eloa, mutta luovutin silti ennen loppua. Klubiympäristössä, jossa herkät ja reippaat kappaleet erottuisivat toisistaan paremmin ja pienemmillä nyansseilla, bändi ehkä toimisi paremmin.

Tylsähkö Iron & Wine ja perunut Lykke Li veivät yhteisvaikutuksellaan seurueen festarifiilikset jo vaarallisen syvään suvantoon, mutta onneksi sinisessä teltassa esiintyi nainen, joka sai kaikki ankeilut unohtumaan. Janelle Monáe ansaitsee kaiken hehkutuksen, jota olette hänestä ja kyseisestä keikasta kuulleet - se oli MIE-LE-TÖN. Tunsin Monáen tuotantoa etukäteen vain parin kappaleen verran, mutta se ei haitannut menoa yhtään. Vaikka bändi vaikutti säntäilevän lavalla täysin päättömästi, se ei kuulunut tarkassa soitossa muuna kuin loistavana meininkinä. Oli myös virkistävää nähdä vaihteeksi nuori naisartisti, jonka karisman suuruus ei ole suoraan verrannollinen paljastetun ihon pinta-alaan. Monáe on valovoimainen esiintyjä ja loistava laulaja, joka täytyy ehdottomasti nähdä livenä, jotta musiikkinsa koko taika paljastuu. Tässäpä artisti, jolle toivon suurta menestystä täydestä sydämestäni!

Janelle... MONÁE!

Ilmiömäisen Monáen jälkeen olo oli helpottunut - näiltäkin festareilta löytyi ainakin se yksi VAU-keikka - ja niin vaikuttunut, että Empire of the Sun kuulosti päälavalla jokseenkin tyhjänpäiväiseltä, vaikka parin biisin perusteella olikin viihdyttävä, varsinkin visuaalisesti.

We Are the Suvilahti People!

Loppuillasta muodostuikin sitten kolmen tunnin tanssiputki ensin takapihalla, sitten Open Source Stagen kasarimeiningeissä ja lopulta konttiaukiolla salsan tahdissa. Hyvä päivä, hyvä yö!

Flow-perjantai

Flow 2011 oli tarkoitus korkata French Filmsin keikalla, mutta viivästyneen lähdön ja jonottelun ansiosta bändiin tutustuminen jäi edelleen vain aikomukseksi. About Grouppia vilkaisin tyhjähkössä mustassa teltassa muutaman minuutin, mutta siinäkin ajassa ehdin jo tylsistyä. Destroyerin uneliasta maalailua seurattiin myös muutaman biisin verran, mutta festarialueen yleinen fiilistely alkoi pian kiinnostaa enemmän.

Minun Flow'ni käynnistivät sitten varsinaisesti melankolian lähettiläät Teksasista eli Midlake. Jos minä olisin saanut päättää, kaikki lempibändini olisivat esiintyneet uudella Nokian sinisellä telttalavalla, mutta  Midlake oli yksi päälavan onnistujista. Keikka oli tunnelmallinen muttei tylsä, unelmoiva muttei unettava. Bändillä on maine raavaiden miesten itkettäjänä, joten on hyvin loogista että se uppoaa myös tällaiselle henkisesti miehelle naiselle. Myös poikkihuiluduetoinnit herättivät vanhassa huilistissa helliä tunteita. Alun perin olisin toivonut Midlakea krapulamusiikin lähettiläinä mieluummin lauantaille tai sunnuntaille, mutta aivanhan tuo toimi kauniisti perjantain ilta-auringossakin.

Midlake herättää myös karvaisemman sukupuolen edustajissa hellät tunteet lajitovereita kohtaan.

Festarinostatusta jatkettiin nauttimalla elämys nimeltä punaviiniä pillillä sekä muutama biisi Warpaintia, mikä riitti ainakin mulle. Undertow sai sentään kunnian toimia taustamusiikkina festarisienen tämän vuoden Flow-debyytille. Kellon lähestyessä kymmentä teltan väri vaihtui, kun tanssahtelimme odottamaan Hercules & Love Affairia täyteen pakattuun ja jo valmiiksi hikiseen mustaan telttaan. Helpotusta hikeen ei ollut ihan heti luvassa, bändi tanssitti nimittäin ihan urakalla täyden tunnin ajan. Etukäteen epäilin, mihin Hercules & Love Affair pystyy ilman Antonya, mutta onneksi bändi tamppasi epäilykseni syvälle teltan lattian alle. Aivan helvetin kova keikka!

...ja katossa DISCOPALLO! ...ja toinenkin DISCOPALLO!! ...ja kolmas DISCOPALLO!!!

Röyksoppin tuotantoa en tunne kovinkaan hyvin ja keikkaakin fiilisteltiin sen verran kaukaa että en osaa mitään kummempaa sen meiningistä sanoa. Happy Up Here kuulosti kyllä kivalta. Ariel Pink's Haunted Graffitissa oli muistaakseni ihan hyvä meininki, mutta työviikon jälkeinen väsymys painoi päälle sen verran, että muutaman biisin jälkeen oman sängyn kutsu oli jaloilleni liian voimakas. Tosin ei ilman kunniakierrosta festivaalialueella, Rantatien puoleisesta portista kun ei päästetty edes ulos ilman vierasranneketta. WAT.

Kokonaisuudessaan perjantai tarjosi yllättävän paljon yleistä palloilua ja odottelua että jotain tapahtuisi, mutta onneksi myös pari hienoa keikkaa. Mukavan odottavin tunnelmin siis käännettiin ajatukset lauantaihin.

Ruissi-sunnuntai: Te ootte ihan perkeleen kivoja!

Kävelimme sisään festarialueelle sunnuntaina Jenni Vartiaisen nimitellessä yleisöään jokseenkin törkeästi. Varsinaisesti Ruisrock-sunnuntain kuitenkin osaltamme käynnisti Magenta Skycode, jonka pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa näkemään elävänä.

Enkeli saapui Ruissaloon.

Viimeiseen festaripäivään Magenta Skycoden taivasta syleilevät, lohduttavat harmoniat sopivat kuin nenä päähän. Nojasin mellakka-aitaan, suljin silmät ja annoin sulosävelten kuljettaa korkeampaan paikkaan. Siis silloin kun maltoin pitää silmäni irti Jori Sjöroosista - keikan jälkeen löysin kamerastani lähemmäs kolmekymmentä kuvaa samaisesta henkilöstä. Kuka lie lainannut keikan aikana.

Bändin ja yleisön keskuudessa vallitsi keikan ajan jotenkin aivan erityinen, ihanan mutkaton ja onnellinen tunnelma. Sunnuntai-iltapäivä, kuinkas muutenkaan. 

Converse-lavalta otimme spurtin Niittylavan suuntaan Fleet Foxesia kärkkymään. Bändi oli etukäteen ehkä suurin täkyni koko viikonlopulle - jo ennen Jori Sjöroosin suositusta. Tuskin kukaan odottikaan keikalta suuria bileitä, mutta setti käynnistyi jopa yllättävän jähmeästi. Liekö syynä sitten keikan alkupuolen vahva painotus uusiin biiseihin. Solistikin ehti jo vitsailemaan hiljaisimmista festareista ikinä, jonka jälkeen yleisön suosionosoitukset tuntuivat jatkuvan joka biisin jälkeen ihan sinnillä niin pitkään, että hiljaisilta hetkiltä vältyttäisiin.

"This must be the quietest festival ever"

Keikan puolessavälissä peräkkäin tiputellut lempparini Mykonos ja Your Protector kajahtivat komeasti ja tuntuivat selvästi vapauttavan tunnelmaa. Loppua kohden meininki parani selvästi ja hyvä mieli keikasta lopulta jäi, mutta tuolla biisimateriaalilla ja soittotaidolla olisi pystynyt parempaankin.

Päivänsäde ja menninkäinen

Seuraavaksi pääsivät telttalavalla vuoroon Isobel Campbell ja Mark Lanegan, joiden tunnelmointiin yhdistin erittäin hyvän muurinpohjaletun. Toimiva kombo. Laneganin äänen syvyyden tajuaa oikeasti vasta livenä, se on vaan m i e l e t ö n. Kovin intensiivistä tunnelmaa väljään telttaan ei syntynyt, mutta paikalla olleet tuntuivat aplodeista ja raukean onnellisista olemuksistaan päätellen nauttivan kuulemastaan. Varsinainen sunnuntaimusiikin kolmen suora siis!

Festarikumppanin seurana tuli seurattua Manu Chaon keikka alusta loppuun. Olin kuullut artistilta aiemmin kaksi jokseenkin yhdentekevää biisiä, eikä keikka saanut minua sen enempää artistille lämpenemään. Parempi vaikutelma olisi ehkä jäänyt, jos olisin poistunut paikalta parin biisin jälkeen - silloin kappaleiden uuvuttavan kaavamaiset sovitukset (kitaraintro -> laulatus -> huudatus ja pogoaminen) eivät ehkä olisi tylsistyttäneet niin paljon. Prodigyn tapaan luulin jokaista biisiä alun perusteella siksi ainoaksi, jonka suurinpiirtein tunsin. Mieluummin seurasinkin Kummeli-hahmon ulosannilla (missä ei sinänsä ole mitään vikaa) varustetun esiintyjän sijaan tanssivaa festarikansaa. Onhan se kiva kun ihmisillä on kivaa.

Sairaan nopee - ja värikäs!

Festarin päätti osaltani Robyn, jonka keikalta lähdin hakemaan vähän eloa raukeilusunnuntaihin. Ihan viime Flow'n veroista tanssiekstaasia nainen ei saanut yleisössä lietsottua. Ehkä väsymys alkoi sunnuntai-iltana jo painaa kaikkien jalkoja siihen malliin, että ajatukset olivat jo puoleksi omassa sängyssä. Settilistassa oli minun makuuni vähän liikaa Body Talk kakkosen ja kolmosen täytebiisejä, mutta onneksi lempparini Dancing On My Own ja With Every Heartbeat olivat yhtä ihania kuin ennenkin. Vesiletkuineen kaikkineen keikka oli ihan onnistunut ja asianmukainen päätös hienolle viikonlopulle.

Festarisieni kiittää ja kuittaa. Mikäs tässä kun saman kuukauden puolella saatiin jopa festari raportoitua!

Palkkapäivän saalis

Perinteinen palkkapäivän levykauppareissu keräsi hyllyyni aika kattavan tiivistelmän vuoden parhaista levyistä (minun aikajanassani tähän voidaan lukea tällä kertaa myös lähes vuosi sitten ilmestynyt Minä ja Ville Ahonen...), jotka ovat syystä tai toisesta tähän mennessä jääneet fyysisessä muodossa hankkimatta. Ja kyllä, minä 90-luvun jäänne ostan edelleen cd-levyjä. Erityisesti Bon Iver kuumottelisi kyllä vinyyliversiona, harmi vaan ettei opiskelijabudjetissa ole hirveästi tilaa levyille, joiden kuunteluun ei omista edes sopivaa levysoitinta. Vaan voisihan sitä ehkä sijoittaa ihan jo koriste-esineenä...

Minä ja Ville Ahosen samanniminen albumi osoittautui paitsi mielettömäksi, koukuttavaksi albumiksi ja todella liian pitkään venyneeksi hankinnaksi, myös jokseenkin kieroutuneeksi valinnaksi juoksulenkkiä tahdittamaan - juoksen niin kauan että sydämeni pysähtyy ja niin edelleen...

Noin muuten huomasin lenkkipolun kyllä sopivan loistavasti uusiin levyihin syventymisen puitteeksi. Tuli kerrankin keskityttyä ihan täysin musiikkiin, ilman ylimääräisiä huomionsieppareita. Vastavuoroisesti lenkkikin tuntui sujuvan paljon helpommin kun pystyi keskittymään muuhunkin kuin maaniseen minuuttien ja kilometrien laskemiseen.

Ruissi-lauantai: Kippish!

Festarisieni festariaamiaisella.

 
Ruisrockin helteinen lauantai käynnisteltiin iltapäivän aamiaisella Aurajoen rannalla. Kun lähdimme kohti festaribussia, bongasin rantakahvilan pöydässä aamukahvia nauttimassa Nationalin kitaristin. !!! Olisin niin halunnut mennä sanomaan jotain, esimerkiksi kiittämään siitä kuinka The National on olemassaolollaan tehnyt elämästäni paljon mielekkäämpää, mutta aivot menivät jumiin ja kävelin vain ohi. Pitkiä silmäyksiä Dessner-veljeksen kanssa kyllä vaihdoimme, liekö tunnistanut minut eiliseltä (olin yleisössä juuri hänen kohdallaan) tai sitten vaan ihmetteli että mitä tuo oikein tuijottaa. No, sitten kun Matt Berninger kävelee vastaan niin en ainakaan kävele ohi.

Uusi Fantasia feat. Rainer Freeman

Eläimellisen, infernaalisen ja epätodellisen kuuman bussimatkan aikana luulin hikoilevani pois paitsi aurinkorasvani myös naamani ja loputkin ihoni pinta-alasta. Sai arvostamaan Ruissalon puiden varjostamaa patikkamatkaa ihan eri tavalla! Uusi Fantasia oli juuri ehtinyt aloittelemaan settinsä, kun saavuimme alueelle. Tuttuun tapaan omalta osalta päivän ensimmäinen esiintyjä jäi lämmittelijän rooliin ja tyydyin heilumaan maltillisesti puoli-uneliaassa teltassa.

Kyllä se Terhi on ja ne hiukset on.

Teltasta suunnattiin niitylle Scandinavian Music Groupin vetämää yhteislaulutuokiota varten. Vaikka SMG:n kuunteluaikakausi ajoittuu omalla kohdallani lähinnä sinne muutaman vuoden taakse Hölmö rakkaus, ylpeä sydän ja Missä olet Laila? -levyn tienoille - ja vaikka ne Terhi Kokkosen legendaariset hiukset olivat kiinni (!!!) - tarjosi SMG aivan mukavaa soitantoa piknikin ja jopa pienen hippityttötanssahtelun taustalle. Näen jo yhtyeen sieluni silmin 15-20 vuoden päästä mikkoalatalot ynnämuut syrjäyttäneenä vetämässä pikkukaupunkien kesäterasseilla lauluiltoja oman tuotantonsa pohjalta.

Niksi-Pirkka-henkinen festarisormus.

Iltapäivällä kulutin aikaa myös hankkimalla suolarajat mekkoon uimareissun seurauksena sekä jonottamalla puoli tuntia vajaan kuuden euron viinilasillista, joka maistui samalta kuin se viini, jota saa kaupasta samaan hintaan pullollisen. Ensin mainittu oli sen arvoista, jälkimmäinen ei.

Niittylavalle suunnattiin sitten takaisin seuraamaan Von Hertzen Brothersin keikkaa. Veljeksiä en ole nähnyt livenä sitten kesän 2007, jolloin sekä näkemäni keikka että edellisvuonna ilmestynyt albumi Approach olivat äärettömän kovia. Valitettavasti Ruissi-keikan kohokohtana jäi mieleen lähinnä introvideo, jossa vhb-faija spiikkasi rokkaavat pikkupoikansa lavalle. Kivahan poikia oli kyllä katsella, mutta kun settilista painottui aika vahvasti uusimman levyn tasapaksuun materiaaliin, jota en ole kuullut ollenkaan, aika äkkiä kävi aika pitkäksi. Suuntasimme siis telttaan Anna Calvia odottelemaan niin hyvissä ajoin, että päädyimme vahingossa eturiviin. Sattuuhan näitä.

Festarisieni Anna Calvin tunnelmissa.

Anna Calvi oli yksi eniten odottamistani Ruisrockin esiintyjistä, kun taas festariseurani ainoa kosketus artistiin ennalta oli Edith Piaf -coveri Jezebel, josta hän ei pitänyt - livenä kuulemma olikin sitten onneksi paljon parempi. Jähmeää yleisöä ihmettelin hieman keikan aikana, ja jälkeenpäin huomasinkin useamman olleen arvioissaan sitä mieltä, ettei Calvin karisma ja/tai biisimateriaali kantaneet keikan loppuun asti. Olen eri mieltä. Minä nimittäin olin neidon hienovaraisen karisman, häpeilemättömän mahtipontisten kappaleiden ja MIELETTÖMÄN äänen edessä aivan myyty. Jos jollain on pokkaa, ääntä ja taitoa coveroida esikoislevynsä biisien seassa Elvistä ja ottaa kappale täysin suvereenisti omakseen, ei voi kuin rakastaa.

Niiden, joiden mielestä keikka olisi sopinut paremmin intiimimpään klubiympäristöön, kannattaa suunnata lokakuussa Tavastialle. Keikalle näyttää Tiketin mukaan olevan vielä rajoitetusti lippuja jäljellä. 

Anna, jumalatar.

Kahvitauon jälkeen palattiin hyvissä ajoin telttaan odottelemaan illan kruunaavaa Elbow'ta. Ja millainen kruunu siitä tulikaan! Etukäteen Elbow'n ja Rubikin päällekkäisyys aikataulussa harmitti armottomasti, mutta oli jo unohtunut siinä vaiheessa, kun bändi saapui lavalle. Vaikka Elbow-tuntemukseni ennen Ruisrockia rajoittui The Seldom Seen Kid -albumiin ja heikkoon tutustumiskierrokseen build a rocket boys! -uutukaisesta, odotin keikkaa vähintäänkin innoissani. Elbow vain ylitti odotukseni vielä satakertaisesti. Mikäli olette lukeneet toimittajien ja bloggareiden arvioita keikasta, tiedätte todennäköisesti ne tärkeimmät - maailmojasyleilevä tunnelma, karismaattinen ja sympaattinen Guy Garvey, sekä hienonhieno keikka, joka todennäköisesti hankki bändille monta uutta fania. Mainitsen ne silti vielä kerran, koska se keikka vaan oli todella niin hyvä.

Elbow sai festarisienenkin tiloihin.

Ruisrock 2011 kiteytyy mielessäni siihen hetkeen, kun telttakansa nostaa kädet ilmaan ja huutaa yhteen ääneen että we got open arms for broken hearts. Todellisuudessa minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka suuri osa yleisöstä oli yhtä fiiliksissä, mutta edessä se tuntui koko teltalta. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä, sillä se oli oi niin kaunista.

Mellakka-aidat on tehty ylittämistä varten.

Keikan jälkeen uhmasin järkkäreitä ja mellakka-aitoja saalistamalla lavan ja aidan väliseltä no-man's-landilta settilistan muistoksi yhdestä elämäni parhaista keikoista. Olisi jäänyt harmittamaan liian paljon, jos joku muu olisi poiminut mukaansa järkkärin huonosti tähtäämän paperitollon.

Paulan ja Miran Mainiot Paljetit.

Lauantain pääesiintyjää PMMP:tä jäätiin seuraamaan vielä jonkin matkaa. Yleensä en juuri bändistä välitä, mutta pakko on minunkin myöntää että hyvin ottivat kyllä pääesiintyjän tittelin haltuun. Ulkomusiikilliset elementit elävöittivät show'ta kivasti, mutta niitä ei ollut niin paljon että katsojalle olisi tullut ns. kikkailun maku suuhun. Edellisillan Prodigyyn verrattuna ihmiset tuntuivat kauempanakin olevan aika messissä eivätkä vain seisoskelleet. Kun sain kuulla vielä PMMP-lempparini San Franciscon, oli keskustaa kohti hyvä lähteä taivaltamaan särkevin jaloin, väsyneenä ja onnellisena - oikeassa festarimielentilassa siis.

Hyvästi Amy Winehouse

Kuukausi sitten facebookissa linkiteltiin ahkerasti Amy Winehousen katastrofaalista keikkamateriaalia Serbian Belgradista. Pian sen jälkeen paluukiertueen loppupuoli peruttiin. Nämä ja monet muut merkit mielessä pitäen tämäniltaisen uutisen ei ehkä olisi pitänyt tulla suurena yllätyksenä - 27 vuoden rajapyykki osoittautui jälleen kohtalokkaaksi yhdelle ongelmaiselle taiteilijalle. Niin suuri sääli.

Cause what's inside her never dies.

Lepää rauhassa neiti Winehouse.

Ruissi-perjantai: That's what swimming pools are for!

Sain viimein tarkastettua Ruisrock - 40 vuotta rokkia ja rakkautta -dokumentin torstai-iltana ennen Turkuun lähtöä ja se oli luonnollisesti omiaan nostattamaan festarikuumeeni jo hälyttäviin lukemiin. Erityisesti pätkät The Arkin kolmen vuoden takaiselta Ruisrock-keikalta herättivät suuria rakkauden tunteita - kyseinen keikka tuli nimittäin aikanaan seurattua työllä ja tuskalla ansaitulta kakkosrivin paikalta asiaankuuluvalla intohimolla. Toisaalta kaipuu ihan oikeille festareille oli niin suuri, että herkistyin jo, kun näytettiin ihmisiä istumassa anniskelualueella ja nauttimassa festariruokaa pahvilautasilta. Onneksi apua oli lähellä, ja seuraavana aamuna VR kuljetti (minuutilleen ajoissa - iso risti seinään) kauniiseen Turkuun.

Mää olin niin onnellinen että fiilistelin myös lippujonoja.

Epäonnisen festaribussijonotuksen jälkeen (vinkkiä päättäjille ensi kesää ajatellen: laittakaa festaribusseja varten jonotustolpat, jotta ihmiset eivät jonota turhaan kahtakymmentä minuuttia bussia, jota ei koskaan tule) pääsimme vihdoin kulkemaan Ruissalon Via Dolorosaa - joka tosin aurinkoisena perjantai-iltapäivänä oli juuri sopiva matka virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Festarialueelta kaikui koko ajan selvemmin Carpark Northin Human, ihmiset olivat kauniita eivätkä vielä liian humalassa, ja kolme päivää festarielämää oli vielä kokonaan edessä. Porteista sisään kävellessäni olin aika onnellinen.

Arto Tuunelan Hamlet-hetki

Ensimmäisenä suunnattiin festariseuran toiveesta seuraamaan Pariisin Kevään keikkaa, ehdimme mukaan noin puolessavälissä. Pariisin kevät -tuntemukseni rajoittuu tasan hei hei mutsi -kertosäkeeseen sekä siihen biisiin, jossa lauletaan että linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai voi odottaa seuraavaa. Kummatkin kuultiin, mutta muutoin meinasi olo olla orpo täysillä mukana laulavan telttakansan keskellä. Mutta festareiden alkuun sopikin tuollainen yleisen ilmapiirin fiilistely aivan hyvin. Innostunutta yleisöä on aina kiva seurata.

Taustalla A.W.Yrjänän sieraimet. o o

Seuraavaksi suunnattiin rantaan ja meistä tuli vihdoin Ihan Oikeita Torniolaisia, eli todistimme ensimmäistä kertaa CMX-yhtyeen hyvinsyönyttä livekuntoa. Kovin tarkasti ei kyllä jaksettu keskittyä, mutta sillä hetkellä, kun CMX soitti Rantalavalla Elokuun kruunua ja Viking Line seilasi ohitse, tuli ensimmäistä kertaa se olo että nyt tosissaan ollaan Ruisrockissa! Erityispointsit bändille encorena vedetystä Matti-biisistä.

Gotta catch 'em all! (c) Jenni

Syvälle sydämeen sattuu.

Illemmalla haettiin kahdelta (2) eri anniskelualueelta tanssifiilistä Hurtsia varten, jota tunsin entisestään taas ruhtinaallisen kahden (2) biisin ja kahden (2) Spotify-mainoksista tutun kertosäkeen verran. Näistä Better Than Love oli täkyni seurata keikkaa jonkin matkaa, mutta kuten arvasin niin ei se ehtinyt tulla ennen kuin kutina Rantalavan suuntaan kasvoi liian suureksi ja oli pakko lähteä odottelemaan Nationalin aloitusta. Todennäköisesti olin siis Hurtsin aikana jo jokseenkin poissaoleva, mutta jotain bändin karismasta kertoo se, että muutama päivä keikan jälkeen siitä ei ole enää juuri mitään muistikuvia.

Matt "leave your wife for me, I promise you it's worth it" Berninger

The National oli minulle ainoa, mutta sitäkin painavampi syy hankkiutua Ruissaloon jo perjantaina. Odotukset olivat siis korkealla, eikä National niitä pettänyt jos ei kyllä ylittänytkään. Kolmen vuoden takaiseen Ruisrock-keikkaan verrattuna bändi oli selvästi vapautuneempi ja otti rennosti kontaktia yleisöön - hyvässä ja pahassa. En ole vieläkään varma, olivatko Matt Berningerin pissakakkajutut festivaalin kohokohta vai aallonpohja.

Festarisieni Nationalissa / Festari-National sienissä

Näin bändin elävänä nyt jo neljättä kertaa, ja pakko on myöntää että jonkinlainen uutuudenviehätys ja intensiivisyys keikan seuraamisesta ovat häipyneet, varsinkin kun settilistakin oli lähinnä typistetty versio maaliskuisesta Kulttuuritalon keikasta eikä siis tarjonnut yllätyksiä. Kuten Nuorgam sen osuvasti etukäteisfestariraportissaan ennusti: Tuntuu pikemminkin siltä, kun näkisi vanhan tutun ja kuuntelisi hänen kertomuksiaan viimeisimmästä ulkomaanmatkastaan. En silti rakasta Nationalia yhtään vähempää: sen todistaa keikan ajan aktiivisesti ylläpidetty, minulle epäluonteenomainen kestohymy sekä kotoisa onnentunne Fake Empiren yhteislaulun aikana. Englandin aikana pääsi myös virallinen festarisieni aloittamaan kesäkautensa tälle vuodelle.

Nationalin jälkeen tunnusteltiin tantereen töminää Prodigyn tahtiin muutaman biisin ajan (joista luulin jokaisen olevan Smack My Bitch Up) ennen kuin lähdettiin taktisella ajoituksella patikoimaan kohti bussipysäkkiä. Naureskeltiin korkeapromilleisille keskustelunpätkille, voihkittiin kipeitä jalkoja (tai minä voihkin, festariseura kesti kuin amatsooni) ja muisteltiin seuraavan päivän täkyjä. Vaan eipä arvattu, mitä sfäärejä festarilauantai vielä toisi tullessaan!


TO BE CONTINUED...

Kaikki kuvat (c) minä, paitsi se jonka otti Jenni.

raukeilumusiikkia

Näin kolmentoista tunnin työpäivän jälkeen olo on jokseenkin töllähtänyt, enkä voi kuvitella parempaa levyä jonka tahtiin rauhoittua ja latautua vielä pariin työpäivään ennen Ruisrokkia (jee, jee!!) kuin Benjamin Francis Leftwichin esikoisalbumi Last Smoke Before The Snowstorm. Tämä levy ei ehkä muuta maailmaa tai edes popmusiikin suuntaa, se vaan on yksinkertaisesti ihana ja sopii täydellisesti tällaisiin kesäiltoihin, kun teinit huudattavat ikkunan takana Soundsia ja muuta nuorisomusiikkia ja täti haluaisi täällä pikkuhiljaa pistää nukkumaan.

Benjamin Francis Leftwich - Last Smoke Before The Snowstorm by Dirty Hit

Lempparit levyltä juuri nyt:







Leftwichin raukeat sulosävelet toiminevat myös kiireettöminä kesälomapäivinä, vaikka minähän en niistä tiedä. Ainakin viime kuussa kovasti kulutettu, tunnelmaltaan samansuuntainen mutta metsäisempi ja eteerisempi Bon Iverin Bon Iver toimi - ja toimii - sekä lomalaiselle että työn raskaan raatajalle.

Bon Iverin uutukaiselta löytyy muuten myös hienoin näkemäni levynkansi vähään aikaan. Jos mulla on joskus omistusasunto niin tuosta tulee olohuoneen tapetti.

Ocean of Noise ON AIR

... kind of.

Kyseessä ei siis ole mikään blogiin liittyvä juttu, mutta ajattelinpa täälläkin nyt ilmoittaa, että ohjelmaani Lähinostalgiaa voi tänään kuunnella Radio Säteilyssä klo 18-20. Sloganin mukaan Lähinostalgia kuljettaa musiikilliselle aikamatkalle vuodesta 2005 vuoteen 2010, eli käytännössä soitan omia lempibiisejäni kyseiseltä aikaväliltä ja kuulijat joko kokevat nostalgiaa tai eivät. 


Jokavuotista Radio Säteilyä on takana lähes kolme viikkoa ja jäljellä enää muutama tunti. Lähinostalgiakin on ollut radioaalloilla joka sunnuntai samaan aikaan, mutta erinäisistä henkilökohtaisista syistä johtuen sain mainittua siitä täällä blogin puolella vasta nyt viimeistä lähetystä ennen (ensimmäisellä kerralla vuosijuhlien jälkeisvapinat olivat niin pahat, että tämänkään pituisen postauksen kirjoittaminen tuntui ylivoimaiselta, toisella kerralla yksinkertaisesti unohdin).


Tänään siis nostalgioidaan vuoden 2009 musiikkia kello 18 ja tuntia myöhemmin siirrytään vuoteen 2010. Jos jostain syystä löydät itsesi Rovaniemen suunnalta, voit kuunnella Säteilyä taajuudelta 104,4 FM, nettistream toimii kaikkialla.