Flow-sunnuntai

Sunnuntaina tähdättiin alueelle neljäksi Minä ja Ville Ahosta katsomaan, mutta tavalliseen tapaan lähtö venyi niin, että keikka oli ehtinyt vanheta kaksikymmentä minuuttia, kun ehdimme paikalle. Myöhästyminen ei kuitenkaan jaksanut kauaa harmittaa, kun sain heti peräkkäin kuulla suurimmat lempparini Huhtikuun jää ja Juoksen niin kauan. Ahosen Ville kumppaneineen sai luotua siniseen telttaan hyvinkin intensiivisen tunnelman, joka huipentui lopetukseksi tarkoitettuun Mustaan virtaan ja minuutin pituiseen täyttöpalarutistukseen. Piristävä aloitus päivälle!

Sunnuntai-aamupäivän suloiset angstit.

Seuraavana telttalavalla oli tarjolla lavan täydeltä karvaista miestä, nimittäin kaksi vuotta sitten Flow'ssa tajunnanräjäyttävän setin vetänyt Rubik. Tällä kertaa biisilista keskittyi odotetusti Solar-uutukaisen ja Dada Banditsin materiaaliin, myös hiki virtasi tavalliseen tapaan soittajien vaihtaessa instrumentteja lennosta. Olen aina fiiliksissä, kun joku yhtye vaivautuu tuomaan lavalle puhallinsektion, ja mielestäni sitä olisi tällä keikalla voinut nostaa soundeissa enemmänkin esiin.

Ensi vuonna en osta Flow-lippua vaan tamburiinin, kasvatan parran ja sanon järjestysmiehille kuuluvani Rubikiin.

Jesus / Hypnotist ja Karhu Junassa ovat aina yhtä ihania, niiden lisäksi keikan kohokohtana jäi mieleen Chrisis Meeting At The Lyceum, joka on aiemmin kuulostanut korvaani lähinnä vanhan Rubikin toisinnolta, mutta älyvapaine sienipohjustuksineen innosti nyt ihan eri tavalla. City & the Streetsin aikana olin varma, ettei keikka voi saada täydellisempää lopetusta, mutta olin väärässä - viimeisenä biisinä kajahtikin Storm In A Glass Of Water, jonka nyanssit toimivat festariteltassa yllättävän vaikuttavasti. Ihan edellisen Flow-keikan veroista hurmosta bändi ei tällä kertaa onnistunut herättämään, mutta tunnelma oli kyllä korkealla teltan katossa ja teltta täynnä, minkä keikanjälkeisestä tungoksestakin huomasi. Tämäkin keikka on kuunneltavissa gimmeindiessä.

Sekä Twin Shadow että Mogwai olisivat kiinnostaneet jonkin verran, mutta kolmantena festaripäivänä se ei enää riittänyt. Niinpä suuntasimmekin Takapihalle hetkeksi fiilistelemään We Love Helsinki -tanssien hilpeätä käännösiskelmää, ennen kuin mustassa teltassa aloitti Jamie Woon. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Woonin setti kuulosti neljännen biisin paikkeilla edelleen samalta ylipitkältä r&b-slovarilta, kärsivällisyys loppui ja poistuimme paikalta.

Siisteintä tänään! Vielä tässä vaiheessa.

Kun muutakaan sen kummempaa ohjelmaa ei ollut, löysimme itsemme kaikista maailman paikoista odottamassa Kanye Westin keikkaa noin kolme varttia etukäteen. Tai niin luulimme vielä siinä vaiheessa - lavan sivukankaan repeäminen oli jännää vielä silloin, kun se tapahtui vartti ennen kuin keikan piti alkaa, mutta kun siitä seuranneet turvatoimet saatiin valmiiksi noin tunti myöhemmin, oli mielenkiinto sivurakenteissa kiipelijöitä kohtaan jo jokseenkin lopahtanut.

Odottava tunnelma oli siis ehtinyt ainakin omalla kohdalla kääntyä jo hieman tuskastuneen puolelle, kun artisti posseineen lopulta saatiin lavalle kolmisen varttia myöhässä. Huolimatta kirjaimellisesti nostattavasta alusta - herra West nousi Ramirentillään yläilmoihin vain muutaman metrin päässä - taisi yli tunnin odotus yhdistettynä kahden tunnin pituiseen keikkaan olla liikaa seisoskelua yhden festarikeikan osalle. Asiaa eivät ainakaan parantaneet välillä loputtomalta tuntuneet autotuneavautumiset - eikä ne kyyneleetkään minua totta puhuen kovasti liikuttaneet. Toki show oli balettitanssijoineen, ilotulitteineen ja komeine taustakuvineen varmaan näyttävin Flow'ssa koskaan nähty, mutta suurempaa tunnejälkeä se ei jättänyt.

Take a look at mah god complex y'all!

Kanyen lopputunnelmissa valuttiin massan mukana vielä kerran siniseen telttaan, jossa James Blake kuitenkin lopetteli jo viimeistä biisiään. Blaken missaaminen jäi kyllä hiukkasen harmittamaan, sillä vaikka albumi ei ole suuremmin iskenytkään, olisi livetilanne ehkä lisännyt siihen uusia ulottuvuuksia. Turhapa tuota on silti jossitella, ehkä eksyn vielä joskus klubikeikallensa.

Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Flow'sta jäi sekä järjestelyjen, keikkojen että yleisfiiliksen suhteen parempi jälkimaku kuin viime vuonna. Huolimatta siitä, että pääesiintyjän paikka näyttää olevan kirottu.

Flow'n perussetit

No Flow Festival pisti sitten aamulla vähän settiä, eli ensimmäisen osa esiintyjälistaa julki. Hyvin samanlaiset fiilikset kuin viime vuoden kiinnityksiä tarkastellessa on kyllä taas - suuri osa niitä pitäis-kai-vihdoin-tutustua-kunnolla -nimiä, monta etäisesti tuttua nimeä ja muutama oikeasti kiinnostava.

Kanye West tai edustamansa tyylilaji yleensäkään ei oo ihan se mun juttu. Rajojen rikkomisen ja avarakatseisuuden nimissä yritin ottaa uusinta albumia viime talvena haltuun, mutta jokin tökki. Vaikka levyä kuunteli yksin kotona, en voinut mitään sille teennäiselle ololle. Että yritäkkö esittää jottain katu-uskottavvaa häh.

Periaatteessa Kanyen show kiinnostaa, mutta haluan varoa tekemästä samaa virhettä, johon lankesin viime vuonna samaan aikaan soittaneiden M.I.A:n ja Beach Housen väliltä valitessa. Olin jo aikalailla päätynyt jälkimmäiseen, kun viime hetkillä (Robynin aikaansaaman tanssifiiliksen inspiroimana) käänsin kelkkani M.I.A:n suuntaan. Keikkaahan tuli sitten seurattua kokonaista neljä biisiä, jonka jälkeen totesimme että juu ei ja siirryimme telttaan Beach Housea seuraamaan. Päälavan keikka oli alkanut reilusti myöhässä ja teltan taas juuri ajallaan, joten lopulta kumpikin keikka meni käytännössä sivu suun. Ja tarinan opetushan oli se, ettei ne ulkomusiikilliset ansiot keikalla paljon paina, jos musiikki on itselle hälläväliä-osastoa.

Alustavasti kiinnostaviin, mutta lisätutustumista vaativiin artisteihin lukeutuvat muun muassa Mogwai, Janelle Monáe, Lykke Li (blogin intropostauksesta tosiaan löytyy se maininta, ettei näihin nykyartisteihin aina tule ihan ajallaan tutustuttua...) sekä Warpaint.

James Blake oli alkuvuonna kuuntelussa, muttei lopulta kuitenkaan oikein iskenyt. Toisaalta kiinnostaisi nähdä, miten Blake toimii livenä. Hercules & Love Affair ei sekään välttämättä jaksa kiinnostaa kuin ekan levyn ja Antonyn osalta.

Eniten täällä päässä innostusta herättävät ulkomaisista Iron & Wine, Ariel Pink's Haunted Graffiti, Midlake ja Röyksopp. Sitä perinteisempää (jonkun mielestä tylsää) osastoa kyllä, mutta toisaalta viime vuonna seurasin sen verran monen uuden hypetetyn tulokkaan keikkaa enemmän tai vähemmän no jaa -fiiliksillä, ettei se perussettiys välttämättä ole huono asia.

Perussettiä ovat ehkä myös kotimaiset Rubik ja Magenta Skycode, mutta se ei tarkoita että olisin niistä yhtään vähemmän innoissani. French Films on sekin roikkunut tutustumislistalla jo jonkin aikaa. Toissa vuoden Flow'ssakin telttalavan kovimmat keikat vetivät mielestäni juuri Rubik sekä Joensuu 1685.

Paljon samaa näyttää siis (ihan yllättäen) olevan taas Flow'n, Way Out Westin ja Øyafestivalin ohjelmistoissa. Mieluiten noilta listoilta Suvilahteen nykäisisin vielä Fleet Foxesin (silloin olisi helpompaa jättää Ruissalo väliin) sekä Pulpin (no OMG).


Ulkomusiikillisiin asioihin mentäessä erityisesti ilahdutti viime syksynä jo lupailtu festivaalialueen laajeneminen. Hehtaarinkokoinen lisäalue tarjoaa alustan 5500 henkeä vetävällä teltalle, joka antaa toivoa senkin suhteen, että viime vuosien ylibuukatut telttakeikat olisivat Flow'ssa historiaa (Ladyhawke muistoissamme). Toivottavasti myös lupaus yleisökapasiteetin kasvamisesta vain maltillisesti on totta, sen verran ahdasta viime vuonna ainakin loppuunmyytynä lauantaina välillä jo oli.

Kato äiti, postasin musiikkiuutisesta samana päivänä kun se julkastiin! Oon melkeinkö oikea bloggari!