SUEDE!!!

Varma kevään merkki on, kun festarit alkavat kunnolla julkaista tulevan kesän esiintyjiään. Tänään listan uusia kiinnityksiä julkaisi Ruisrock. Sekosin ihan pienesti, kun huomasin listassa Sueden.

Kyseessä on nimittäin brittipopsuuruuksista minulle se kaikkein tärkein ja rakkain. Ja miksi - ehkä siksi, että yhtyeen musiikista huokuu tietty ridicule is no shame -asenne - yltiötunteellisuutta, nuoruuden kasvukipuja ja epämääräistä kaipuuta ei yritetäkään tukahduttaa. Ei ole kovin suuri ihme, että tämä resepti uppoaa ihmiseen, jonka lempisana on pakahduttava. Joten vaikka 90-luvulla tuli  - jostain syystä - notkuttua keikkojen sijaan lähinnä hiekkalaatikolla, vajoan Suedea kuunnellessani silti hämmentävän usein kuvitteelliseen 90-luvun brittipop-teininostalgiaan, jota en koskaan elänyt.

Pelkkään (keksittyyn, tai sitten ei) nostalgiaelementtiin ei tarvitse onneksi Ruisrockinkaan suhteen luottaa, sillä viime vuoden näyttöjen perusteella yhtye on oikein kovassa kunnossa - sekä livenä että levyllä. Alla lempparini sekä vanhasta että uudesta tuotannosta.

Tätä keikkaa en todellakaan aio ohittaa, sillä kirpaisee nimittäin vieläkin, kun ajattelen pari vuotta sitten missaamaani Pulpin Ruisrock-keikkaa... Viime kesän Bluria ei onneksi tarvitse harmitella, sillä bändi ei jotenkin koskaan ole vaan kolahtanut. 

Sunnuntaina Ruissalossa tulee esiintymään myös jo aiemmin julkistettu Phoenix, joten yhden päivän täsmäiskua tässä nyt vähän pedataan! Aijai.

Valkea kuulas

Joululomalla olen lukenut enemmän kaunokirjallisuutta kuin koko kuluneena vuonna yhteensä, syönyt enemmän kuin koko kuluneena vuonna yhteensä, hävinnyt katkerasti Monopolissa ja pitänyt kirjaa "Joulun 2013 paskimmat puujalkavitsit" -kilpailusta perheeni kesken. Siinäpä ne tärkeimmät. Sain joululahjaksi yhden levyn, The Soundtrack of Our Livesin Throw It to the Universen. Hyvä levy. Muuten olenkin viettänyt suuren osan lomaa lähempänä hiihtolatua kuin internettiä, kovalevyä, Spotifyta tai levyhyllyä, ja musiikin kuuntelu ja median seuraaminen on jäänyt olemattoman vähälle.

Syy, miksi jaan tämän selonteon kanssanne, on se, että yliannostus loikoilua on nostanut motivaation kattoon suunnilleen kaikilla elämänalueilla - mukaan lukien musiikki, sen kuuntelu ja siitä kirjoittaminen. Pitkästä aikaa.

Uuden vuoden aina niin ihanan valheellisen uuden alun ja superihmisen nyt-laitan-kaikki asiani-järjestykseen -motivaation JA vuoden ensimmäisten auringonsäteiden (!!) mukana on saapunut jälleen perinteinen kevättalven jano raikasta, kuulasta musiikkia kohtaan. Sitä on täynnänsä myös tämä vuoden ensimmäinen soittolista, olkaa hyvä. Tarjolla on uutta ja vanhaa, ja lista tulee päivittymään (todennäköisesti ylimittaiseksi) kuukauden edetessä.

Ei mulla tässä muuten mitään erityistä. Vielä.

Iisa pyörittää

Iisan ensimmäisten sinkkujen julkaisuajankohdista päätellen taustatiimi on ymmärtänyt, mihin biisit parhaiten sopivat: perjantai-iltapäivään, kun saa karistaa menneen viikon hartioiltaan ja hypähdellä kepeästi kohti viikonloppua.

Uuden S€ pyörittää -sinkun videolla hypähdellään tällä kertaa törkeät kasaripusakat päällä ankeanharmaassa kerrostalomiljöössä. Lisäksi on moottoripyöriä, hyppynaruja ja jumppanauhojen heiluttelua.

Ja se biisi - kyllähän se pyörittää. Biitti on konstailematon ja tarttuva. Tykkään, vaikka en ehkä ihan yhtä paljon kuin edellisestä sinkusta. Laitetaanpa nyt sekin vielä tähän, koska perjantai.

Kuinka käännyttää PMMP-skeptikko

Julkaistaan levyllinen varsin onnistuneesti uudelleensovitettuja versioita vanhoista PMMP-biiseistä. Tuottajaksi tuodaan Múm-yhtyeessäkin vaikuttanut Samuli Kosminen, jotta bloggari voi yllättyä iloisesti että täähän on niinkuin PMMP olisi palkannut taustabändikseen Sigur Rósin. Tehdään varsinkin Päiväkoti-hitistä Sufjan Stevens -torvineen niin tyhjentävä, toiveikkuuden ja raastavien erofiilisten välimaastossa tasapainoileva versio, että bloggarin kivisydän sulaa.

Kun kiinnostus on näin herätetty, saadaan bloggari vielä muutaman kaverin yllytyksellä ostamaan lippu yhtyeen pohjoisimmalle jäähyväiskiertueen keikalle. Ettei vain sitten jälkeenpäin vasta tajua bändin hienoutta, niinkuin tälle jälkijunassa matkustavalle bloggarille voisi hyvinkin käydä.

Keikalla aloitetaan häpeilemättömästi Rusketusraidoista ja edetään tuotannon läpi levy kerrallaan, energiassa, pyrotekniikassa, tulishowssa ja ennenkaikkea laadukkaassa pop-musiikissa säästelemättä. Samalla hyppyytetään ja laulatetaan ennen niin PMMP-kriittistä bloggaria hengästymiseen saakka. Bloggarin lempparikappale Jeesus ei tule oletko valmis vedetään niin hienosti ja sellaisen demonisen tulishown säestämänä, että viimeistään silloin bloggari on sulaa vahaa.

Kaksi tuntia keikan jälkeen bloggarin ääni katoaa kokonaan ja tämä toteaa vain että oli se sen arvoista.

Kuvat: edellämainittu ex-PMMP-skeptinen bloggari.

Ocean of Noise 1-on-1 avec Vincent Morisset

En sit menny kuitenkaan.

Aloitetaan vaikka siitä, että Ocean of Noisen koti on seuraavan (luku)vuoden ajan Montrealissa. Kun on kyse bloggarista, jonka kirjoitustauot venyvät näköjään hyvin helposti muutaman kuukaudenkin mittaisiksi, saattaa olla tuhoontuomittua luvata tiheää päivitystahtia vaihto-oppilasvuodelle. (Syyllisyys painaa vielä kuluneelta kesältäkin, sen verran monta loistavaa keikkaa tuli nähtyä ilman mainintaakaan täällä.) Mutta kun kyseessä on musiikki- ja kulttuurielämältään Montrealin tasoinen kaupunki, on pakko edes yrittää.

Esimerkki. Arcade Firen facebook-sivulla oli linkki Miroir Noirin eiliseen ilmaisnäytökseen, johon en ensimmäisen luennon vuoksi ehtinyt. Tänään oli kuitenkin vuorossa Sigur Rósin konserttielokuva Inni, jota en ole aiemmin nähnyt, joten toki se oli valkokankaalta päästävä seuraamaan. Paikalla oli myös itse ohjaaja Vincent Morisset. Hypnoottisten 75 minuutin jälkeen vuorossa oli Q&A Morissetin kanssa, mutta puutteellisen ranskantaitoni vuoksi ymmärsin vain yksittäisiä fraaseja ja nimiä, kuten "olla uskollinen", Neil Young, Jim Jarmusch ja adorable mais bizarre. Ja jos oikein ymmärsin, bändi oli ilmeisesti ollut varsin vähäsanainen nähdessään elokuvan ensimmäistä kertaa: (hyväksyvällä äänensävyllä) ...it's good. Yeah. Tilaisuuden jälkeen yllättävässä rohkeudenpuuskassa vetäisin miestä hihasta, ja tämä jutteli mielellään hetken myös englanniksi.

Kysyessäni mitä Morisset pohjimmiltaan halusi filmille vangita, tämä kertoi pyrkineensä ennen kaikkea olemaan uskollinen Sigur Rósin lavaenergialle. Mutta koska tallenne ei kuitenkaan koskaan voi päästä aidon livetilanteen tasolle, Morisset halusi tarjota jotain, mihin vain elokuva kykenee. Perinteisen keikkataltioinnin sijaan hän keskittyi siis yksityiskohtiin. Rumpalin pallokuvioinen sukka rytmiä polkevassa jalassa, höyhen olkapäällä, soittamisen intohimo muusikon keskittyneessä ilmeessä. Keikkayleisö kun ei yleensä pääse tarpeeksi lähelle huomatakseen tämänkaltaisia pikkuasioita.

 

Yhtyeen ainutlaatuisuudesta puhuttaessa oli muuten pakko mainita Morissetille Atlantin ylitykseni kohokohta. Icelandair tarjoaa nimittäin aika ylittämättömän valikoiman elokuvia ja musiikkia, mukaanlukien luonnollisesti koko Sigur Rósin diskografian. Tämä ei ole sponsoroitu mainos, mutta ko. lentoyhtiötä on kiittäminen siitä lähes epätodellisesta hetkestä, kun korvissani soi Valtari ja silmien alla aukesi Islannin henkeäsalpaava maisema. (Pahoittelen ylisanoja, mutta tässä ne vain ovat paikallaan.)

Morisset tunnetaan myös Miroir Noir -dokumentin sekä Neon Bible ja Sprawl II -musiikkivideoiden ohjaajana, joten luonnollisesti puhe kääntyi ennen pitkää Arcade Fireen. Morisset vinkkasikin parin viikon päästä Pop Montreal -festivaalin yhteydessä aukeavasta Morissetin ja tämän tyttöystävän näyttelystä The Art of “The Suburbs”. Näyttely lupaa viedä katsojan albumin kansikuvataiteen kulissien taakse, joten eiköhän tämä Arcade Fire -turisti sinnekin eksy.

Mitä tulee muuhun musiikilliseen tarjontaan, niin aika ylenpalttiselta näyttää jo pelkkä syksy - tarjolla olisi ainakin Ladyhawkea, Jens Lekmania, Beach Housea (joka tosin taisi myydä jo loppuun), Leonard Cohenia, Neil Youngia, Patti Smithia... Ihan ensimmäisenä päätin sijoittaa Rufus Wainwrightin kirkkokonserttiin, sen verran spesiaalilta kuulosti. Ihan lähipäivinä ostoskoriin varmaan napsahtaa myös etukäteissynttärilahjana lippu Coheniin, sen verran ylistystä on Helsingin keikasta tännekkin puolelle maailmaa kantautunut.

My body is ready

Juomapeli on tulostettu, aurinko paistaa ja kavereiden uusi kämppä odottaa ensikastettaan. Kaikki on siis valmiina vuoden korneinta, övereintä, myötähävettävintä sekä modulaation ja pyrotekniikan täyteisintä iltaa varten.

Tänään aattelin tanssia.

Tanssii hevosten kanssa

Kaikista loppukevään uutuuksista tämä kappale on jostain syystä se, mikä täällä soi repeatilla. Voisin syyttää lähestyviä euroviisuja, mutta sisimmässäni tiedän, että popittaisin tätä ihan yhtä lujaa minä tahansa vuodenaikana ja juhlapyhänä. (Kyllä, minun maailmassani Euroviisut on virallinen juhlapäivä muiden joukossa, ainakin mitä tulee kimalluksen, alkoholinkulutuksen ja myötähäpeän määrään.)

Toivotaan, että ylikuuntelen biisin puhki lähiaikoina, jotta kiinnostusta riittäisi myös muihin julkaisuihin. Mutta toistaiseksi en voi mitään sille, että mieleni halajaa vain valotikkuja ja tanssilattian, jolla mitkään muuvit eivät ole liian korneja.

Kent - 999

Siis en kestä. Olen vain niin kovin onnellinen, että parin keskinkertaisen levyn jälkeen Kent on vihdoin julkaissut kappaleen, joka saa palan kurkkuun ja rinnassa aikaan samanlaisen puristuksen kuin Saker man ser, 747 ja kumppanit.

Hjärtligt välkomna tillbaka <3

Zey have a secret world in the twilight

M83 Tavastialla 27.2

Henkilökohtaiset lähtökohtani M83:n toissapäiväiselle keikalle eivät olleet parhaat mahdolliset. Univelkaa ainakin viikon ajalta ja takana neljä kohtuullisen uuvuttavaa päivää töissä. Keikalle lähtiessä myöhästyin kahdesta bussista ja missasin lähes koko Porcelain Raftin setin, vaikka artisti olisi kiinnostanut kyllä ihan sen koko kolmenkymmenen minuutin osalta.

M83 saapui lavalle, iski ensimmäiset sävelet ilmoille, ja minuutin kuluttua kaikki väsymys ja ketutus oli tiessään. (Paitsi että lavalla ensimmäisenä käväissyt mörkö sai kyllä harmittelemaan, että viime hetkellä jätin kameran laukusta pois.) Ensimmäisenä kuultiin luonnollisesti uusimman levyn uljas Intro, jonka kohdalla on otettava heti esiin yksi livetilanteen ehdoton tähti: kiipparisti-laulaja Morgan Kibby. Nainen veti kunnialla Zola Jesuksen lauluosuudet, eikä muutenkaan seurannut turhan orjallisesti biisien albumiversioita. Esimerkiksi We Own The Sky tarjosi mahtavaa revittelyä vokaalipuolella ja yltyi loppupuolella hengästyttäväksi paahtamiseksi. Myös Reunion oli Kibbyn taidonnäyte parhaimmillaan.



Kim & Jessie oli tietty yhtä ihana kuin aina, mutta ratkaisevasti bileet tuntuivat vapautuvan sen biisin kohdalla, jossa Paul Danon näköinen basisti hakkasi sitä kolisevaa juttua. Lisätutkimukset paljastavat biisin nimeksi Sitting. Odotin Midnight Citya ihan viimeisenä biisinä, mutta se kuultiinkin jo varsinaisen setin loppupuolella. Kyllähän sitä viime vuoden parasta biisiä aina ilokseen bilettää. Vaikka saksofonia ei valitettavasti lavalla nähtykään. Jaksaa toimia päivästä / viikosta / kuukaudesta toiseen!

Moni jäi varmasti ihmettelemään Graveyard Girlin puuttumista, omalla kohdalla vielä siistimpi helmi olisi ollut Saturdays = Youthin kaunis Up!. Ei sekään silti lopulta juuri jaksanut harmittaa, kun keikka vielä päättyi älyttömän hienoon Couleursiin.



Kaiken kaikkiaan - upea, hypnoottinen, unelmoiva, tanssittava, vangitseva. Mitään ihan älyttömiä bileitä Tavastialle ei silti syntynyt, liekö johtunut maanantaista vai mistä. Pieni Provinssi-kutina jäi kyllä kytemään. Merci beaucoup, Gonzalez & co!

Would you like to come and meet me maybe?

Luulin (ja henkilökohtaisista budjetillisista syistä jopa toivoin), ettei Ruisrockilla olisi tänä vuonna niin mielenkiintoista tarjottavaa, että sinne tarvitsisi lippua hankkia. The Cardigans nyt olisi hauska ja semi-nostalginen nähdä, pari kivaa kotimaista ja semikiinnostavaa ulkomaista, mutta siinäpä se melkein omalta osaltani onkin.

Kunnes sitten...



There's no use fighting it. Jarvis Cocker, I'm yours.

Ensimmäinen älppärini

"Ei mul oo sanoja. Rakkautta vaan." 

-Jori Sjöroos

KYLLÄ!!!!

Nyt se on varmaa: The Stone Roses tulee takaisin ensi kesänä. !!!!! PARAS UUTINEN PITKÄÄN AIKAAN.

Nyt vain sormet ristiin sen suhteen, että extensive world tour yltäisi kohtuullisen matkan ulottuville. Vaikka en kyllä pistäisi pahakseni Manchesterin reissuakaan.

Flow-lauantai

Jos Flow-perjantaista jäikin lämmittelyn maku suuhun, niin lauantai tarjosi heti päivän aluksi sellaisen rakkaussuoran että oksat pois.

Ehdin siniseen telttaan juuri kun Delay Trees lopetteli setin ensimmäistä biisiään. Bändi käynnisti festaripäivän sopivan hellästi - ei vaatinut paljon, mutta antoi reilun puolen tunnin verran suloista unelmointia. Goldia lukuun ottamatta kuulin kaikki suurimmat lempparini - Cassette 2012, About Brothers ja 4:45 Am. Onneksi Delay Trees muistutti olemassaolostaan juuri sopivasti syksyn lähestyessä! Olitpa paikalla tai et, keikkaa voi näin jälkikäteen fiilistellä streamina ruotsalaisella Gimme Indie -sivustolla.

Delay Treesin lyhyen setin ansiosta ehdin näkemään Yonan keikkaakin päälavalla ihan mukavasti. Olisin mieluusti halunnut kuulla elävänä ensimmäisen ja toisen albumin lempparit Laulun ja Toisen oman, mutta jo Uusi sävel ja Maantien laitaa sulostuttivat iltapäivää kiitettävästi. Yona menee levyltä kuunneltuna omille korvilleni joskus maalaistunnelmointeineen vain jotenkin yli, mutta livenä toimii kyllä aina.

Maalaistyttö oli tainnut haksahtaa kaupungissa paljetteihin.

Seuraavaksi palattiin taas telttaan, jossa sulosäveliä jatkoi Regina, joka kuulosti entistä paremmalta. Uuden levyn soundit tuntuvat ihanan tuoreelta ja maustoivat kivasti vanhempiakin biisejä. Olin kuulevinani myös Iisa Pykärin laulusoundissa uusia, syvempiä vivahteita - liekö johtunut siitä vai mistä lie, mutta myös Iisa oli ihanampi kuin koskaan. Ja Haluan sinut on vaan siis niiiin ihana. Myös Reginan keikka löytyy gimmeindiestä.

Ihana, ihanampi, Iisa.

Pitkällisen sisäisen taistelun jälkeen päädyin jättämään Reginan setin puolitiehen ja siirryin ihastelemaan Magenta Skycodea. Ruisrockissa jäin ilman Jori Sjöroosin halausta vaikka eturivissä oltiinkin, ja olin vähän pettynyt, kun en nytkään päässyt korjaamaan tilannetta. Bändi veti kuitenkin päälavalla niin maailmojasyleilevän setin ettei halaustrauma onneksi jäänyt päällimmäiseksi. Kamera täyttyi jälleen enkelikuvilla ja mieli harmonialla ja onnella. Rakkautta vaan.

Jori Sjöroos ja epätoivon hetki.

Open Source Stagella kävin vilkaisemassa Wannabe Ballerinas -ryhmää, joka voitti minut puolelleen heti tanssimalla ensimmäisen numeronsa Arcade Firen tahtiin. Vaikka pirueteissa horjahdeltiin ja nilkat ojentuivat välillä vähän sinnepäin, se ei ollut esityksen kannalta oleellista. Oleellisempaa oli se, kuinka lavalta välittynyt into ja ilo saivat minut ikävöimään balettitunteja.

Miksi meiän esityksissä ei koskaan ollut saippuakuplia?

Kovasti hypetetty The Pains of Being Pure at Heart kuulosti kolmen biisin perusteella kivalta ja mukavalta, muttei suuremmin hetkauttanut bändiä tuntematonta. Chocolate Fudge Brownien kanssa nautittu Jo Stance taas oli teknisesti taidokasta, mutta makuuni liian sisäsiistiä.

Man with a bedroom voice.

Illan seuraava säväyttäjä oli Mayer Hawthorne & The County sinisessä teltassa. Hawthornen soul-ilottelu vei mukanaan tuotantoa pintapuolisestikin tuntevan, ja koko teltta tuntui tekevän käsillään sadetta ja nauttivan. Olen myös ihan varma, että Hawthorne piilotteli aurinkolasiensa takana ääneensä sopivia bedroom-eyesejä.

Hawthorne-lempparini The Ills jäi valitettavasti kuulematta, kun päälavalla aloitteli jo festarin partaisin mies, Iron & Wine. Olin odottanut folk-herkistelyä parasta laatua, mutta bändi soikin livenä yllättävän isosti ja rempseästi, mutta myös valitettavan tasapaksusti. Lykke Lin peruuntumisesta johtuen Iron & Wine sai soittaa puolentoista tunnin pituisen keikan, mikä oli kuitenkin mielestäni bändille ennemminkin karhunpalvelus. Samantyylisesti sovitetut biisit ja välillä loputtomalta tuntuneet jamittelut kävivät aika pian puuduttaviksi. Tree by the River ja Boy With a Coin saivat potkittua keikkaan loppupuolella vähän eloa, mutta luovutin silti ennen loppua. Klubiympäristössä, jossa herkät ja reippaat kappaleet erottuisivat toisistaan paremmin ja pienemmillä nyansseilla, bändi ehkä toimisi paremmin.

Tylsähkö Iron & Wine ja perunut Lykke Li veivät yhteisvaikutuksellaan seurueen festarifiilikset jo vaarallisen syvään suvantoon, mutta onneksi sinisessä teltassa esiintyi nainen, joka sai kaikki ankeilut unohtumaan. Janelle Monáe ansaitsee kaiken hehkutuksen, jota olette hänestä ja kyseisestä keikasta kuulleet - se oli MIE-LE-TÖN. Tunsin Monáen tuotantoa etukäteen vain parin kappaleen verran, mutta se ei haitannut menoa yhtään. Vaikka bändi vaikutti säntäilevän lavalla täysin päättömästi, se ei kuulunut tarkassa soitossa muuna kuin loistavana meininkinä. Oli myös virkistävää nähdä vaihteeksi nuori naisartisti, jonka karisman suuruus ei ole suoraan verrannollinen paljastetun ihon pinta-alaan. Monáe on valovoimainen esiintyjä ja loistava laulaja, joka täytyy ehdottomasti nähdä livenä, jotta musiikkinsa koko taika paljastuu. Tässäpä artisti, jolle toivon suurta menestystä täydestä sydämestäni!

Janelle... MONÁE!

Ilmiömäisen Monáen jälkeen olo oli helpottunut - näiltäkin festareilta löytyi ainakin se yksi VAU-keikka - ja niin vaikuttunut, että Empire of the Sun kuulosti päälavalla jokseenkin tyhjänpäiväiseltä, vaikka parin biisin perusteella olikin viihdyttävä, varsinkin visuaalisesti.

We Are the Suvilahti People!

Loppuillasta muodostuikin sitten kolmen tunnin tanssiputki ensin takapihalla, sitten Open Source Stagen kasarimeiningeissä ja lopulta konttiaukiolla salsan tahdissa. Hyvä päivä, hyvä yö!

Ruissi-sunnuntai: Te ootte ihan perkeleen kivoja!

Kävelimme sisään festarialueelle sunnuntaina Jenni Vartiaisen nimitellessä yleisöään jokseenkin törkeästi. Varsinaisesti Ruisrock-sunnuntain kuitenkin osaltamme käynnisti Magenta Skycode, jonka pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa näkemään elävänä.

Enkeli saapui Ruissaloon.

Viimeiseen festaripäivään Magenta Skycoden taivasta syleilevät, lohduttavat harmoniat sopivat kuin nenä päähän. Nojasin mellakka-aitaan, suljin silmät ja annoin sulosävelten kuljettaa korkeampaan paikkaan. Siis silloin kun maltoin pitää silmäni irti Jori Sjöroosista - keikan jälkeen löysin kamerastani lähemmäs kolmekymmentä kuvaa samaisesta henkilöstä. Kuka lie lainannut keikan aikana.

Bändin ja yleisön keskuudessa vallitsi keikan ajan jotenkin aivan erityinen, ihanan mutkaton ja onnellinen tunnelma. Sunnuntai-iltapäivä, kuinkas muutenkaan. 

Converse-lavalta otimme spurtin Niittylavan suuntaan Fleet Foxesia kärkkymään. Bändi oli etukäteen ehkä suurin täkyni koko viikonlopulle - jo ennen Jori Sjöroosin suositusta. Tuskin kukaan odottikaan keikalta suuria bileitä, mutta setti käynnistyi jopa yllättävän jähmeästi. Liekö syynä sitten keikan alkupuolen vahva painotus uusiin biiseihin. Solistikin ehti jo vitsailemaan hiljaisimmista festareista ikinä, jonka jälkeen yleisön suosionosoitukset tuntuivat jatkuvan joka biisin jälkeen ihan sinnillä niin pitkään, että hiljaisilta hetkiltä vältyttäisiin.

"This must be the quietest festival ever"

Keikan puolessavälissä peräkkäin tiputellut lempparini Mykonos ja Your Protector kajahtivat komeasti ja tuntuivat selvästi vapauttavan tunnelmaa. Loppua kohden meininki parani selvästi ja hyvä mieli keikasta lopulta jäi, mutta tuolla biisimateriaalilla ja soittotaidolla olisi pystynyt parempaankin.

Päivänsäde ja menninkäinen

Seuraavaksi pääsivät telttalavalla vuoroon Isobel Campbell ja Mark Lanegan, joiden tunnelmointiin yhdistin erittäin hyvän muurinpohjaletun. Toimiva kombo. Laneganin äänen syvyyden tajuaa oikeasti vasta livenä, se on vaan m i e l e t ö n. Kovin intensiivistä tunnelmaa väljään telttaan ei syntynyt, mutta paikalla olleet tuntuivat aplodeista ja raukean onnellisista olemuksistaan päätellen nauttivan kuulemastaan. Varsinainen sunnuntaimusiikin kolmen suora siis!

Festarikumppanin seurana tuli seurattua Manu Chaon keikka alusta loppuun. Olin kuullut artistilta aiemmin kaksi jokseenkin yhdentekevää biisiä, eikä keikka saanut minua sen enempää artistille lämpenemään. Parempi vaikutelma olisi ehkä jäänyt, jos olisin poistunut paikalta parin biisin jälkeen - silloin kappaleiden uuvuttavan kaavamaiset sovitukset (kitaraintro -> laulatus -> huudatus ja pogoaminen) eivät ehkä olisi tylsistyttäneet niin paljon. Prodigyn tapaan luulin jokaista biisiä alun perusteella siksi ainoaksi, jonka suurinpiirtein tunsin. Mieluummin seurasinkin Kummeli-hahmon ulosannilla (missä ei sinänsä ole mitään vikaa) varustetun esiintyjän sijaan tanssivaa festarikansaa. Onhan se kiva kun ihmisillä on kivaa.

Sairaan nopee - ja värikäs!

Festarin päätti osaltani Robyn, jonka keikalta lähdin hakemaan vähän eloa raukeilusunnuntaihin. Ihan viime Flow'n veroista tanssiekstaasia nainen ei saanut yleisössä lietsottua. Ehkä väsymys alkoi sunnuntai-iltana jo painaa kaikkien jalkoja siihen malliin, että ajatukset olivat jo puoleksi omassa sängyssä. Settilistassa oli minun makuuni vähän liikaa Body Talk kakkosen ja kolmosen täytebiisejä, mutta onneksi lempparini Dancing On My Own ja With Every Heartbeat olivat yhtä ihania kuin ennenkin. Vesiletkuineen kaikkineen keikka oli ihan onnistunut ja asianmukainen päätös hienolle viikonlopulle.

Festarisieni kiittää ja kuittaa. Mikäs tässä kun saman kuukauden puolella saatiin jopa festari raportoitua!

Ruissi-lauantai: Kippish!

Festarisieni festariaamiaisella.

 
Ruisrockin helteinen lauantai käynnisteltiin iltapäivän aamiaisella Aurajoen rannalla. Kun lähdimme kohti festaribussia, bongasin rantakahvilan pöydässä aamukahvia nauttimassa Nationalin kitaristin. !!! Olisin niin halunnut mennä sanomaan jotain, esimerkiksi kiittämään siitä kuinka The National on olemassaolollaan tehnyt elämästäni paljon mielekkäämpää, mutta aivot menivät jumiin ja kävelin vain ohi. Pitkiä silmäyksiä Dessner-veljeksen kanssa kyllä vaihdoimme, liekö tunnistanut minut eiliseltä (olin yleisössä juuri hänen kohdallaan) tai sitten vaan ihmetteli että mitä tuo oikein tuijottaa. No, sitten kun Matt Berninger kävelee vastaan niin en ainakaan kävele ohi.

Uusi Fantasia feat. Rainer Freeman

Eläimellisen, infernaalisen ja epätodellisen kuuman bussimatkan aikana luulin hikoilevani pois paitsi aurinkorasvani myös naamani ja loputkin ihoni pinta-alasta. Sai arvostamaan Ruissalon puiden varjostamaa patikkamatkaa ihan eri tavalla! Uusi Fantasia oli juuri ehtinyt aloittelemaan settinsä, kun saavuimme alueelle. Tuttuun tapaan omalta osalta päivän ensimmäinen esiintyjä jäi lämmittelijän rooliin ja tyydyin heilumaan maltillisesti puoli-uneliaassa teltassa.

Kyllä se Terhi on ja ne hiukset on.

Teltasta suunnattiin niitylle Scandinavian Music Groupin vetämää yhteislaulutuokiota varten. Vaikka SMG:n kuunteluaikakausi ajoittuu omalla kohdallani lähinnä sinne muutaman vuoden taakse Hölmö rakkaus, ylpeä sydän ja Missä olet Laila? -levyn tienoille - ja vaikka ne Terhi Kokkosen legendaariset hiukset olivat kiinni (!!!) - tarjosi SMG aivan mukavaa soitantoa piknikin ja jopa pienen hippityttötanssahtelun taustalle. Näen jo yhtyeen sieluni silmin 15-20 vuoden päästä mikkoalatalot ynnämuut syrjäyttäneenä vetämässä pikkukaupunkien kesäterasseilla lauluiltoja oman tuotantonsa pohjalta.

Niksi-Pirkka-henkinen festarisormus.

Iltapäivällä kulutin aikaa myös hankkimalla suolarajat mekkoon uimareissun seurauksena sekä jonottamalla puoli tuntia vajaan kuuden euron viinilasillista, joka maistui samalta kuin se viini, jota saa kaupasta samaan hintaan pullollisen. Ensin mainittu oli sen arvoista, jälkimmäinen ei.

Niittylavalle suunnattiin sitten takaisin seuraamaan Von Hertzen Brothersin keikkaa. Veljeksiä en ole nähnyt livenä sitten kesän 2007, jolloin sekä näkemäni keikka että edellisvuonna ilmestynyt albumi Approach olivat äärettömän kovia. Valitettavasti Ruissi-keikan kohokohtana jäi mieleen lähinnä introvideo, jossa vhb-faija spiikkasi rokkaavat pikkupoikansa lavalle. Kivahan poikia oli kyllä katsella, mutta kun settilista painottui aika vahvasti uusimman levyn tasapaksuun materiaaliin, jota en ole kuullut ollenkaan, aika äkkiä kävi aika pitkäksi. Suuntasimme siis telttaan Anna Calvia odottelemaan niin hyvissä ajoin, että päädyimme vahingossa eturiviin. Sattuuhan näitä.

Festarisieni Anna Calvin tunnelmissa.

Anna Calvi oli yksi eniten odottamistani Ruisrockin esiintyjistä, kun taas festariseurani ainoa kosketus artistiin ennalta oli Edith Piaf -coveri Jezebel, josta hän ei pitänyt - livenä kuulemma olikin sitten onneksi paljon parempi. Jähmeää yleisöä ihmettelin hieman keikan aikana, ja jälkeenpäin huomasinkin useamman olleen arvioissaan sitä mieltä, ettei Calvin karisma ja/tai biisimateriaali kantaneet keikan loppuun asti. Olen eri mieltä. Minä nimittäin olin neidon hienovaraisen karisman, häpeilemättömän mahtipontisten kappaleiden ja MIELETTÖMÄN äänen edessä aivan myyty. Jos jollain on pokkaa, ääntä ja taitoa coveroida esikoislevynsä biisien seassa Elvistä ja ottaa kappale täysin suvereenisti omakseen, ei voi kuin rakastaa.

Niiden, joiden mielestä keikka olisi sopinut paremmin intiimimpään klubiympäristöön, kannattaa suunnata lokakuussa Tavastialle. Keikalle näyttää Tiketin mukaan olevan vielä rajoitetusti lippuja jäljellä. 

Anna, jumalatar.

Kahvitauon jälkeen palattiin hyvissä ajoin telttaan odottelemaan illan kruunaavaa Elbow'ta. Ja millainen kruunu siitä tulikaan! Etukäteen Elbow'n ja Rubikin päällekkäisyys aikataulussa harmitti armottomasti, mutta oli jo unohtunut siinä vaiheessa, kun bändi saapui lavalle. Vaikka Elbow-tuntemukseni ennen Ruisrockia rajoittui The Seldom Seen Kid -albumiin ja heikkoon tutustumiskierrokseen build a rocket boys! -uutukaisesta, odotin keikkaa vähintäänkin innoissani. Elbow vain ylitti odotukseni vielä satakertaisesti. Mikäli olette lukeneet toimittajien ja bloggareiden arvioita keikasta, tiedätte todennäköisesti ne tärkeimmät - maailmojasyleilevä tunnelma, karismaattinen ja sympaattinen Guy Garvey, sekä hienonhieno keikka, joka todennäköisesti hankki bändille monta uutta fania. Mainitsen ne silti vielä kerran, koska se keikka vaan oli todella niin hyvä.

Elbow sai festarisienenkin tiloihin.

Ruisrock 2011 kiteytyy mielessäni siihen hetkeen, kun telttakansa nostaa kädet ilmaan ja huutaa yhteen ääneen että we got open arms for broken hearts. Todellisuudessa minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka suuri osa yleisöstä oli yhtä fiiliksissä, mutta edessä se tuntui koko teltalta. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä, sillä se oli oi niin kaunista.

Mellakka-aidat on tehty ylittämistä varten.

Keikan jälkeen uhmasin järkkäreitä ja mellakka-aitoja saalistamalla lavan ja aidan väliseltä no-man's-landilta settilistan muistoksi yhdestä elämäni parhaista keikoista. Olisi jäänyt harmittamaan liian paljon, jos joku muu olisi poiminut mukaansa järkkärin huonosti tähtäämän paperitollon.

Paulan ja Miran Mainiot Paljetit.

Lauantain pääesiintyjää PMMP:tä jäätiin seuraamaan vielä jonkin matkaa. Yleensä en juuri bändistä välitä, mutta pakko on minunkin myöntää että hyvin ottivat kyllä pääesiintyjän tittelin haltuun. Ulkomusiikilliset elementit elävöittivät show'ta kivasti, mutta niitä ei ollut niin paljon että katsojalle olisi tullut ns. kikkailun maku suuhun. Edellisillan Prodigyyn verrattuna ihmiset tuntuivat kauempanakin olevan aika messissä eivätkä vain seisoskelleet. Kun sain kuulla vielä PMMP-lempparini San Franciscon, oli keskustaa kohti hyvä lähteä taivaltamaan särkevin jaloin, väsyneenä ja onnellisena - oikeassa festarimielentilassa siis.

Ruissi-perjantai: That's what swimming pools are for!

Sain viimein tarkastettua Ruisrock - 40 vuotta rokkia ja rakkautta -dokumentin torstai-iltana ennen Turkuun lähtöä ja se oli luonnollisesti omiaan nostattamaan festarikuumeeni jo hälyttäviin lukemiin. Erityisesti pätkät The Arkin kolmen vuoden takaiselta Ruisrock-keikalta herättivät suuria rakkauden tunteita - kyseinen keikka tuli nimittäin aikanaan seurattua työllä ja tuskalla ansaitulta kakkosrivin paikalta asiaankuuluvalla intohimolla. Toisaalta kaipuu ihan oikeille festareille oli niin suuri, että herkistyin jo, kun näytettiin ihmisiä istumassa anniskelualueella ja nauttimassa festariruokaa pahvilautasilta. Onneksi apua oli lähellä, ja seuraavana aamuna VR kuljetti (minuutilleen ajoissa - iso risti seinään) kauniiseen Turkuun.

Mää olin niin onnellinen että fiilistelin myös lippujonoja.

Epäonnisen festaribussijonotuksen jälkeen (vinkkiä päättäjille ensi kesää ajatellen: laittakaa festaribusseja varten jonotustolpat, jotta ihmiset eivät jonota turhaan kahtakymmentä minuuttia bussia, jota ei koskaan tule) pääsimme vihdoin kulkemaan Ruissalon Via Dolorosaa - joka tosin aurinkoisena perjantai-iltapäivänä oli juuri sopiva matka virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Festarialueelta kaikui koko ajan selvemmin Carpark Northin Human, ihmiset olivat kauniita eivätkä vielä liian humalassa, ja kolme päivää festarielämää oli vielä kokonaan edessä. Porteista sisään kävellessäni olin aika onnellinen.

Arto Tuunelan Hamlet-hetki

Ensimmäisenä suunnattiin festariseuran toiveesta seuraamaan Pariisin Kevään keikkaa, ehdimme mukaan noin puolessavälissä. Pariisin kevät -tuntemukseni rajoittuu tasan hei hei mutsi -kertosäkeeseen sekä siihen biisiin, jossa lauletaan että linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai voi odottaa seuraavaa. Kummatkin kuultiin, mutta muutoin meinasi olo olla orpo täysillä mukana laulavan telttakansan keskellä. Mutta festareiden alkuun sopikin tuollainen yleisen ilmapiirin fiilistely aivan hyvin. Innostunutta yleisöä on aina kiva seurata.

Taustalla A.W.Yrjänän sieraimet. o o

Seuraavaksi suunnattiin rantaan ja meistä tuli vihdoin Ihan Oikeita Torniolaisia, eli todistimme ensimmäistä kertaa CMX-yhtyeen hyvinsyönyttä livekuntoa. Kovin tarkasti ei kyllä jaksettu keskittyä, mutta sillä hetkellä, kun CMX soitti Rantalavalla Elokuun kruunua ja Viking Line seilasi ohitse, tuli ensimmäistä kertaa se olo että nyt tosissaan ollaan Ruisrockissa! Erityispointsit bändille encorena vedetystä Matti-biisistä.

Gotta catch 'em all! (c) Jenni

Syvälle sydämeen sattuu.

Illemmalla haettiin kahdelta (2) eri anniskelualueelta tanssifiilistä Hurtsia varten, jota tunsin entisestään taas ruhtinaallisen kahden (2) biisin ja kahden (2) Spotify-mainoksista tutun kertosäkeen verran. Näistä Better Than Love oli täkyni seurata keikkaa jonkin matkaa, mutta kuten arvasin niin ei se ehtinyt tulla ennen kuin kutina Rantalavan suuntaan kasvoi liian suureksi ja oli pakko lähteä odottelemaan Nationalin aloitusta. Todennäköisesti olin siis Hurtsin aikana jo jokseenkin poissaoleva, mutta jotain bändin karismasta kertoo se, että muutama päivä keikan jälkeen siitä ei ole enää juuri mitään muistikuvia.

Matt "leave your wife for me, I promise you it's worth it" Berninger

The National oli minulle ainoa, mutta sitäkin painavampi syy hankkiutua Ruissaloon jo perjantaina. Odotukset olivat siis korkealla, eikä National niitä pettänyt jos ei kyllä ylittänytkään. Kolmen vuoden takaiseen Ruisrock-keikkaan verrattuna bändi oli selvästi vapautuneempi ja otti rennosti kontaktia yleisöön - hyvässä ja pahassa. En ole vieläkään varma, olivatko Matt Berningerin pissakakkajutut festivaalin kohokohta vai aallonpohja.

Festarisieni Nationalissa / Festari-National sienissä

Näin bändin elävänä nyt jo neljättä kertaa, ja pakko on myöntää että jonkinlainen uutuudenviehätys ja intensiivisyys keikan seuraamisesta ovat häipyneet, varsinkin kun settilistakin oli lähinnä typistetty versio maaliskuisesta Kulttuuritalon keikasta eikä siis tarjonnut yllätyksiä. Kuten Nuorgam sen osuvasti etukäteisfestariraportissaan ennusti: Tuntuu pikemminkin siltä, kun näkisi vanhan tutun ja kuuntelisi hänen kertomuksiaan viimeisimmästä ulkomaanmatkastaan. En silti rakasta Nationalia yhtään vähempää: sen todistaa keikan ajan aktiivisesti ylläpidetty, minulle epäluonteenomainen kestohymy sekä kotoisa onnentunne Fake Empiren yhteislaulun aikana. Englandin aikana pääsi myös virallinen festarisieni aloittamaan kesäkautensa tälle vuodelle.

Nationalin jälkeen tunnusteltiin tantereen töminää Prodigyn tahtiin muutaman biisin ajan (joista luulin jokaisen olevan Smack My Bitch Up) ennen kuin lähdettiin taktisella ajoituksella patikoimaan kohti bussipysäkkiä. Naureskeltiin korkeapromilleisille keskustelunpätkille, voihkittiin kipeitä jalkoja (tai minä voihkin, festariseura kesti kuin amatsooni) ja muisteltiin seuraavan päivän täkyjä. Vaan eipä arvattu, mitä sfäärejä festarilauantai vielä toisi tullessaan!


TO BE CONTINUED...

Kaikki kuvat (c) minä, paitsi se jonka otti Jenni.

I know it doesn't make sense, but still

The National Kulttuuritalolla 3.3 sekä The Ark Tavastialla 4.3

Olen kuluneen kuukauden aikana viettänyt kotona kokonaista kolme yötä, mikä on näköjään heijastunut bloginkin puolelle siinä määrin, ettei kuun alussa koetuista kahdesta mahtavasta keikasta ole täällä hiiskahdettukaan. Nytkin ollaan jo puoliksi reissun päällä, mutta palataan hetkeksi vielä kahden viikon takaisiin tunnelmiin.

3. maaliskuuta suuntasin Kulttuuritalolle nauttimaan The Nationalista ensimmäistä kertaa muussa kuin festariympäristössä. Keikkaa oli odotettu hartaasti siitä asti, kun liput syksyllä lunastin, ja liekö sitten johtunut vähän liian suurista odotuksista, etten ihan ylimaallisiin sfääreihin keikalla noussutkaan. Luultavasti oma osansa oli myös keikkaseurueemme kollektiivisella väsymystilalla, jota tolloina menimme vielä pahentamaan kävelemällä koko päivän ympäri kaupunkia ja nauttimalla viinilasilliset juuri ennen lähtöä.

Mutta silti: Olihan se hieno keikka. Paikoin upeakin. Bloodbuzz Ohion aikana olin odotetusti lähellä kyyneliä. Driver, Surprise Me yllätti iloisesti (pun intended), About Today oli pysäyttävän kaunis. Mr. Novemberin aikana olisin voinut ojentaa käteni ja koskettaa kohdalleni laulamaan pysähtynyttä Herra Berningeriä, mutten kehdannut kun kaikki muutkin niin kunnioittavasti väistivät. Keikan päättänyt yhteislaulu oli hienoimpia kokemiani musiikkihetkiä koskaan.

Keikanjälkeisfiilikset olivat jokseenkin samankaltaiset kuin Arcade Firen jälkeen viime kesäkuussa: tyytyväiset ja onnelliset, mutta jokin jäi silti puuttumaan.



Seuraavana iltana oli vuorossa The Ark Tavastialla ja edellisiltaan verrattuna hyvin erilaiset tunnelmat ja odotukset. Sekä minun että keikkaseurani Ark-fanituksen huippukohta sijoittuu muutaman vuoden taakse sinne yläasteen ja lukion taitteeseen, joten keikalle lähdettiin vanhojen aikojen muistoksi, pitäähän se nyt vielä kerran jne. aika hillityillä fiiliksillä. Vaan eipä kulunut montaa minuuttia siitä, kun bändi asteli lavalle ja kajautti esikoislevynsä aloitusbiisin Hey Modern Daysin ilmoille, kun hillitty oli viimeinen sana kuvaamaan tunnelmaa ja taantuminen takaisin 16-vuotiaaksi oli täydellinen. Vaikka ehkä pitäisi, en häpeä myöntää kirkaisseeni spontaanisti nähdessäni Ola Salon ilmestyvän toisen asunvaihtonsa jälkeen verhoista vanhat mustat siivet selässään.

Vanhoja rakkaita lemppareita tuli niin tiuhaan, että vain Ola Salon rakkauspuheet biisien välissä antoivat hengähdystauon hyppimisestä, tanssimisesta ja yhteislaulusta. Settilista oli lähes täydellinen, eikä vähiten sen ansiosta että kuulin vihdoin livenä suurimman toiveeni, ihanan Echo Chamberin. Keikkaseurani toivoma Disease tuli myös (ja ilmeisesti myös paransi flunssansa), kertosäe sovitettuna hillittömäksi discofunkiksi.

Suurimpia kohokohtia en osaa edes eritellä yksinkertaisesti siksi, että mitään suvantokohtaa keikalla ei ollut. Ainoastaan uudet biisit hävisivät siinä, ettei niihin ole samanlaista tunnesidettä kuin esimerkiksi tähän postauksen päättävään kappaleeseen. Se videoineen kiteyttää sen, miksi The Ark on minulle niin tärkeä, rakas ja täysin arvostelukykyni ulkopuolella, ja miksi todennäköisesti löydän itseni vielä myös kesän festarikeikkojen yleisöstä (sen lisäksi että alaikäinen pikkusiskoni tarvitsee valvojan mukaan).

Mistä on helmikuinen sunnuntai tehty?

Tanssivasta Thom Yorkesta,

sunnuntaimusiikista,



Harry Potter -parodiamusikaalista,

isoveljen tarjoamasta kahvilareissusta,



Jane Austenista,

lempiteemukista,

ensi viikon fiilistelystä,

 

kirjasta, joka minun (kuulemma) olisi pitänyt lukea jo kauan sitten

ja rästihommista, jotka saavat edelleen odottaa vielä huomiseen.


Niistä on helmikuun viimeinen sunnuntai tehty.

Empiirisiä musiikkitutkimuksia

Havaittu:

Lisääntyvä valo ja pitkään venynyt Phoenixiin tutustuminen toimivat yhdessä erinomaisesti. Kumpikin tuntuu pitkän pimeän jälkeen ihanan raikkaalta eikä kummastakaan tahdo tällä hetkellä saada tarpeekseen.

Talviunia

Patrick Wolfin uusin single The City kuulostaa kinosten ja itseensäkietoutumismusiikin keskellä niin elämänjanoiselta, raikkaalta, toiveikkaalta, nostattavalta ja - pakko kai se on sanoa - kesältä, että melkein itku tuli kun siihen alkuviikosta törmäsin. Edellisen sinkun tapaan lupaa hyvää toukokuussa ilmestyvän Lupercalian suhteen.

Kotimaan rintamalla ei jäädä ainakaan yhtään huonommaksi: Rubikin Laws of Gravity on ihastuttanut aktiivisesti viime viikosta lähtien ja siihen pätevät myös kaikki nuo Susi-Paten kohdalla luetellut adjektiivit (sekä se itketystekijä). Kuulostaa joka kerta paremmalta. Facebookin puolella ilmoitettiin kolme tuntia sitten Solar-pitkäsoiton olevan valmis ja ilmestyvän pian. Kevättä odotellessa, kevättä odotellessa indeed.

Ikkunan takana on silti edelleen menossa talven sakein lumipyry (kauppareissun oikoreitillä odotin minä hetkenä hyvänsä löytäväni itseni Narniasta), joten ehkä sitä kevättä ei kannata kovin aktiivisesti ainakaan täällä napapiirin tienoilla odotella. Olkoon tämä siis pieni kesäinen päiväuni talvihorroksen keskellä.

Ja jos itseensäkietoutumismusiikki ei kuulosta niin pahalta, käy toki tsekkaamassa muotoaan vielä hakeva tammikuun soittolista.