Länsirintamalta jotain uutta

Sivusin tammikuussa kevättalven tulevien levyjen katsauksessa myös Moto Boyn uutta sinkkua Someday. Tuo biisituttavuus jäi kuitenkin vähän kädenlämpöiseksi, enkä harmikseni päässytkään vaipumaan täyteen 2007-nostalgiapäihtymykseen. Jäin kaipaamaan miehen debyyttialbumilta tuttuja kauniita melodioita – ja nyt vaikuttaa siltä, että toiveeseeni on vastattu!

Too Young To Know on juuri sellainen laulu, jota tanssitaan baarissa vähän surumielisenä, kun halutaan unohtaa kaikki. Elämää suurempaa kaipuuta soiva melodia, diskobiittiä ja juuri sopiva annos siirappia. Ah, 16-vuotias minä suorastaan värisee innosta. Anteeksi, mutta ei  tällaisesta biisistä voi kirjoittaa kuin sokerisesti. 

Markus Krunegårdin Du stör dig hårt på mig on ehtinyt viihtyä kuulokkeissani jo muutaman viikon. Tykkäsin Laakso-yhtyeestä kovasti aikoinaan, mutta Krunegårdin soolotuotantoon tutustuminen on jostain syystä jäänyt aina vähän vaiheeseen. Uuden biisin innoittamana otin vahingon nyt takaisin korkojen kera – ja sain soimata itseäni, miksi en ole aiemmin tutustunut levyihin muutamaa sinkkubiisiä enempää. Erityisesti debyytti Markusevangeliet ja viimeisin Korallreven & Vintergatan, huhhuh miten kovia kokonaisuuksia! Ja kaiken tämän olen siis aiemmin sivuuttanut, huolimatta siitä, että olen kokenut välillämme olevan syvän sielujen yhteyden siitä asti, kun Laakso-yhtye oli keikalla Aawastockissa ja neuvoin Markukselle, missä vessa oli.

No, joo. Krunegård-efekti ulottui sivumennen sanoen vielä paljon pidemmälle, ja sai aikaan pienen ruotsimanian tuossa helmikuun puolella: pariin viikkoon en kuunnellut juuri muuta kuin Krunegårdia ja Håkan Hellströmiä – hyvin intensiivisesti. Kuka tietää, ehkä se oli tuo lisääntyvä auringonvalo joka vaati elämään vähän lisää ruotsalaista kiihkeyttä (kyllä se on ihan oikea juttu, kuunnelkaa vaikka!).

Niin joo ja se itse biisi? Yksinkertaisen tarttuvaa, mukavasti kolisevaa, kasarisävytteistä rokkia. Muistuttaa vähän uukakkosta. Toimii. 

Vanha tuttu Kent ilmoitti pari viikkoa sitten uuden albuminsa näkevän päivänvalon 30. huhtikuuta. Pari päivää sitten siltä julkaistiin ensimmäinen sinkku Le Belle Epoque, jota mainostettiin etukäteen ruotsalaisia bussipysäkkejä myöten. Sen kokoinen biisi onkin kyllä kyseessä, ettei se vähempää ansaitsisikaan. Näen jo nyt tämän mahtipontisen kappaleen avaamassa Kentin tulevan kiertueen keikat (kertokaa nyt jo mille festarille lippuni ostan).

Mutta silti – ei tämä vielä ihan kylmiä väreitä aiheuta, kuten pari vuotta sitten jalat täysin alta ilmestyessään vienyt 999. Komea biisi, mutta jotenkin vähän ontto, alkusoittomainen olo siitä jää. Ehkä mieleni muuttuu muutaman lisäkuuntelun jälkeen, ehkä ei. Tuomio kallistuu silti plussan puolelle, ja uutta levyä odotan ihan innolla.

Ja lopuksi, vetoomus kaikille yllämainituille artisteille: voisitteko säästä opiskelijan rahoja ja tehdä Suomessa yhteiskiertueen? Kiitos.

Kära Moto Boy, Markus Krunegård och Kent, kan ni vara snälla och göra en Finlandsturné tillsammans? Tack.

Iisa - s/t

Arvio on julkaistu Lapin Ylioppilaslehden numerossa 1/14.

Indiepopyhtye Reginasta tutun Iisa Pykärin ensimmäinen omalla nimellään julkaisema albumi on hyvin kirjaimellisesti soololevy, sillä kappaleissa ollaan paljon yksin – joko konkreettisesti tai oman pään sisällä.

Hidastempoisten ja melodialtaan aika yksinkertaisten kappaleiden suola ovatkin Iisan tekstit. Ne kertovat pienten, samaistuttavien hetkien kautta paljon suurempia tarinoita kuin ensi kuulemalta tajuaakaan. Loistoesimerkki tästä on Knipin kanssa duetoitu Puutarhajuhla, jonka tarinassa pariskunnan päällepäin idyllisen illan pinnan alla piilee ääneen lausumattomia jännitteitä.

Levyn yleisilme on pohtiva ja melankolinen. Slovaripainotteiset poplevyt alkavat usein helposti toistaa itseään, mutta Iisan kohdalla mielenkiinto säilyy. Juuri sopivasti vaihtelua tuovat pari nopeampaa biisiä, joiden helmi on jo loppukesästä sinkkuna julkaistu Perjantai, jossa otetaan kaikki irti yksinäisestä viikonlopusta. Soundien puolesta albumi sekoittaa kasari- ja aor-sävyjä Reginan vanhaan, elektronisempaan tuotantoon.

Iisan Reginasta tuttu aviomies Mikko Pykäri on ollut mukana tämänkin albumin teossa, mutta kokonaisvisio ja kappaleet ovat nyt Iisaa itseään. Ne kolme kappaletta, joissa Mikko on ollut mukana sävellystyössä, ovatkin levyn ainoat nopeat – ja Reginamaisimmat – biisit.

Kevättalven odotetuimmat

1. Eteeristä suomipoppia

Iisan debyyttialbumin ilmestymiseen ei ole enää monta päivää, enkä kyllä enempää jaksaisi enää odottaakaan. Kolme levyltä irrotettua sinkkua on jo julkaistu, ja lisäksi albumia on kuultu viikon levynä sekä YleX:ssä että Radio Helsingissä. Maistiaisten perusteella luvassa on aika yksinkertaisista palasista koottua, raikasta ja kuulasta poppia. Mitä parhainta musiikkia kevätauringon odotukseen siis.

Tällä hetkellä ehdoton suosikkini on uusin sinkku, Knipin kanssa duetoitu Puutarhajuhla. Elokuun hämärtyvistä illoista muistuttavaa, hienoisesti melankolista keinutusta. Puutarhan keijuvalot voi melkein nähdä.

Iisa ilmestyy 31. tammikuuta.

Bubbling under: eteeristä ruotsipoppia

Tutustuin ruotsalaisen Moto Boyn eli Oskar Humlebon musiikkiin ensimmäistä kertaa, kun tämä oli kiertämässä Suomea The Arkin lämppärinä syksyllä 2007. Kun tuo androgyyni olento oli luikauttanut ensimmäiset falsettisävelet punattujen huultensa välistä, ei mennyt montaa minuuttia siihen, että olin myyty. Sittemmin oma musiikkimakuni on kulkenut vähän toiseen suuntaan, mutta Moto Boyn tekemiset kiinnostavat jossain määrin edelleen.

Ensimmäinen tulevaa levyä edeltävä sinkku Someday julkaistiin parisen viikkoa sitten. Jotain sinänsä kauniista biisistä jää kuitenkin puuttumaan. Esimerkiksi esikoisalbumin Young Love ja Beat Heart ovat lähes sietämättömän täydellisiä ja sydämeenkäypiä popkappaleita - sormet ristiin, ettei Moto Boy ole vuosien varrella kadottanut melodiantajuaan!

Keep Your Darkness Secret ilmestyy 26. maaliskuuta.

2. Amerikkalaista mahtipontisuutta

Los Angelesilaisen NO:n Don't Worry, You'll Be Here Forever oli toissa talven kuluneimpia julkaisuja kuulokkeissani. Suurelle The National-fanille bändin samantyyppinen tunnelmallinen, mutta vähän ulospäinsuuntautuneempi paisuttelu osui ja upposi heti. Kun albumia ei alkanut kuulua, ehdin jo pelätä, että että yhtye on eksynyt hypeensä, eikä levyä saada tehtyä ollenkaan.

Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi. Uusi sinkku Leave The Door Wide Open vyöryy kohti kuin valtameri ja sykähdyttää ihan yhtä vahvasti kuin vanhatkin biisit - onneksi, huh. Odotukset helmikuisen albumin suhteen ovat todellakin korkealla.

El Prado ilmestyy 18. helmikuuta.

Bubbling under: brittiläistä mahtipontisuutta

Brittiläinen mahtipontisuus on luonnollisesti vähän sisäänpäinkääntyneempää ja jollain tapaa varautuneempaa - malliesimerkkinä maaliskuussa jo kuudennen studioalbuminsa julkaiseva Elbow. En olekaan vähään aikaan yhtyettä kuunnellut, mutta jo Guy Garveyn aksentin kuuleminen pitkästä aikaa tuo mukavan lämpimän ja turvallisen tunteen.

Pari viikkoa sitten nettiin ilmestyi albumilta lohkaistu Fly Boy Blue / Lunette, hienovarainen ja kaunis biisi. Tänään julkaistiin ensimmäinen virallinen sinkku New York Morning, jota kuunnellessa tulee mieleen, että yritetäänköhän tässä nyt vähän tehdä uutta One Day Like Thisia - niin samantapainen on tarinan asetelma uuteen päivään heräämisestä. Ihan itseplagioinnin alueelle ei kuitenkaan astuta, sillä siinä missä One Day Like This kasvaa järkälemäisen suureksi, New York Morning jää vähän maltillisemmaksi ja rennommaksi kappaleeksi. Yhtyeelle tunnusomaisesti biisi on silti mahtavasti loppua kohti kasvava - ja siitähän tämä mahtipontisuusnarkkari tykkää.

The Take Off and Landing of Everything ilmestyy 10. maaliskuuta.

3. Perinnetietoista suomirokkia

Olavi Uusivirran uuden sinkun yhteydessä on subjektiivisen arvioni mukaan mainittu Tehosekoitin noin 80 prosentissa tapauksia. Ja joo, ei syyttä. Muistan ajatelleeni jo viime kesän ja syksyn keikoilla Rakkautta ilmassa (?) -kappaleen aikana, että tämän voisi ihan hyvin kuvitella Oton laulamaksi. Mutta se Tehosekoittimesta.

Uusivirran omassa tuotannossa uusi biisi muistuttaa eniten vuoden 2005 Me ei kuolla koskaan -albumia - sillä erotuksella, ettei tuolta levyltä taida löytyä yhtään näin kovaa iloluontoista rokkibiisiä. Pariin viime levyyn verrattuna nyt on siirrytty pohdiskelevammasta ja taiteellisemmasta materiaalista selvästi festari- ja yhteislauluystävällisempään suuntaan. Mutta Uusivirran itsensä sanoja lainatakseni, ei se väärin oo - ainakaan, jos sen tekee näin hyvin.

Ikuiset lapset ilmestyy 28. helmikuuta.

Bubbling under: perinnetietoista ruotsipoppia

Jos suomirokki on vakiintunut käsite, sitä on varmasti myös ruotsalainen pop-osaaminen. Kuuluisimmasta ja laadukkaimmasta päästä on varmasti 90-luvun suuruus The Cardigans. Solisti Nina Persson on julkaissut aiemmin kaksi albumia A Camp -sivuprojektinsa kanssa, mutta nyt on luvassa ensimmäinen Perssonin omalla nimellä julkaistava sooloalbumi.

Laadukkaan, viimeisen päälle tehdyn popin kääntöpuolena on usein helposti hajuttomuus ja mauttomuus. Se saattaa kahden tähän mennessä ilmestyneen sinkun perusteella olla myös Perssonin albumin kompastuskivi. Sekä Dreaming of Houses että Animal Heart ovat kauniita, hyvin tehtyjä kappaleita. Mutta sitä eläimellistä sydäntä saisi Persson väläyttää mielellään vähän enemmän. Äänestä kun löytyy tarvittaessa mahtavaa rosoisuutta - siitä todistaa esimerkiksi tämä TSOOL:in poikien kanssa vedetty Whole Lotta Love -coveri - Led Zeppelin-äijien nenän edessä, noin sivumennen sanoen.

Animal Heart ilmestyy 31. tammikuuta. 

Cover-keskiviikko

Tässäpä iltaanne sulostuttamaan pari komeaa cover-vetoa, joihin tänään törmäsin.

Ensimmäisenä aina yhtä hieno Patti Smith coveroi pianisti Tony Shanahanin avustuksella Rihannan Stayn - kuulemma lempibiisinsä viime vuodelta. Ja Smithin raspikurkkuhan sopii biisiin tietenkin niin käsittämättömän hyvin, etten enää edes muista, kuinka Rihannan joilotus samassa biisissä on minua tähän asti ärsyttänyt. Mielettömän upea Patti.

Video on peräisin Smithin syntymäpäiväkonsertista New Yorkista joulukuun lopulta. Jos vielä saisin tästä studioversion kuulokkeisiini, se parantaisi elämänlaatuani suunnilleen yhtä paljon kuin tällä hetkellä melatoniinitabletit (eli noin 100%).

Jälkimmäinen ei ihan yllä vaikuttavuudessaan Pattin tasolle, mutta jakamisen arvoinen sekin. Los Angelesin vastike The Nationalille eli NO on uskaltanut tarttua Leonard Cohenin Suzanne-klassikkoon. Lähtökohta on Rihanna-coveriin verrattuna siis huomattavasti epäkiitollisempi (ainakin allekirjoittaneen näkökulmasta...). Kunniakkaasti NO (vahvistuksenaan Laura Burhenn) siitä kuitenkin selviytyy, luottaen tuttuun, maalailevan mahtipohtiseen tyyliinsä. Ei silti yhtä komea veto kuin esimerkiksi bändin tulevaa levyä enteilevä tuore sinkku Leave The Door Wide Open.

Lily Allen - Air Balloon

Lily Allenin eilen julkaistu uusi biisi Air Balloon on häpeilemättömästi täydellistä purkkapoppia. Se yhdistää naiivia lastenlaulumaista rallattelua M.I.A:sta muistuttaviin rytmeihin - sanomattakin lienee selvää, että kappale on tarttuva kuin kausi-influenssa. Naa-naa-na-na-naa-naa, naa, naa-naa-na-na-naa, mmm. 

Ihan marraskuisen Hard Out Heren tasolle uutuus ei silti yllä. Ensimmäinen tulevaa levyä enteilevä, tyhjästä ilmestynyt biisi on tekstiltään - ja videoltaan - sellaista tykitystä, että Spotifykin on lyönyt siihen explicit-leiman. Forget your balls and grow a pair of tits. Jos olet aiemmin sen jostain syystä ohittanut, älä ohita enää.

Tervetuloa takaisin, Lily!

Valkea kuulas

Joululomalla olen lukenut enemmän kaunokirjallisuutta kuin koko kuluneena vuonna yhteensä, syönyt enemmän kuin koko kuluneena vuonna yhteensä, hävinnyt katkerasti Monopolissa ja pitänyt kirjaa "Joulun 2013 paskimmat puujalkavitsit" -kilpailusta perheeni kesken. Siinäpä ne tärkeimmät. Sain joululahjaksi yhden levyn, The Soundtrack of Our Livesin Throw It to the Universen. Hyvä levy. Muuten olenkin viettänyt suuren osan lomaa lähempänä hiihtolatua kuin internettiä, kovalevyä, Spotifyta tai levyhyllyä, ja musiikin kuuntelu ja median seuraaminen on jäänyt olemattoman vähälle.

Syy, miksi jaan tämän selonteon kanssanne, on se, että yliannostus loikoilua on nostanut motivaation kattoon suunnilleen kaikilla elämänalueilla - mukaan lukien musiikki, sen kuuntelu ja siitä kirjoittaminen. Pitkästä aikaa.

Uuden vuoden aina niin ihanan valheellisen uuden alun ja superihmisen nyt-laitan-kaikki asiani-järjestykseen -motivaation JA vuoden ensimmäisten auringonsäteiden (!!) mukana on saapunut jälleen perinteinen kevättalven jano raikasta, kuulasta musiikkia kohtaan. Sitä on täynnänsä myös tämä vuoden ensimmäinen soittolista, olkaa hyvä. Tarjolla on uutta ja vanhaa, ja lista tulee päivittymään (todennäköisesti ylimittaiseksi) kuukauden edetessä.

Ei mulla tässä muuten mitään erityistä. Vielä.

Vielä kerran Reflektor

Arvio on julkaistu Lapin ylioppilaslehden numerossa 4/13.

Olen rakastanut Arcade Firea siitä lähtien, kun satuin vuosia sitten näkemään Ylen esittämän tallenteen Glastonbury-festivaalilta. Istuin yksin television edessä pimeässä talossa ja mietin, miten olen voinut elää melkein kahdeksantoista vuotta ilman tätä maailman kauneinta musiikkia. Sen jälkeen yhtye on onnistunut viemään jalat altani kerta toisensa jälkeen – kerran melkein kirjaimellisesti, kun solisti Win Butler Helsingin-keikan päätteeksi hyppäsi yleisöön puoliksi minun päälleni.

Kun julkistettiin tieto siitä, että LCD Soundsystem –yhtyeen James Murphy tuottaisi Arcade Firen tulevan pitkäsoiton, oli viimeistään silloin selvää, että tiedossa olisi aivan uudenlainen Arcade Fire –albumi. Vaikka edellinen, Grammy-palkittu The Suburbs (2010) oli soundiltaan orgaanisempi kuin sitä edeltäneet Funeral (2004) ja Neon Bible (2007), bändille tunnusomainen mahtipontisuus ja pakahduttavuus olivat silti edelleen tallella. Mahtaileva on myös uusi pitkäsoitto ainakin kestoltaan – kahdelle levylle on ahdettu 75 minuuttia musiikkia.

Valitettavasti majesteettisuus ei tällä kertaa käy yhtyeeltä yhtä vaivattomasti kuin aiemmin. Ensinnäkin levynjärkäleessä on helposti puoli tuntia ylimääräistä. On haluttu kokeilla vähän kaikenlaista, minkä johdosta albumi on kovin levällään. Bändi on kuulemma käynyt hakemassa vaikutteita myös Karibialta, mikä kuuluu vahvasti kautta linjan. Esimerkiksi salsarytmeillä ratsastava Here Comes The Night Time on tavallaan ihan hilpeä tapaus, mutta jää kuitenkin enimmäkseen pikkunätiksi iloitteluksi.

Ensimmäiseksi sinkuksikin irroitettu nimikappale Reflektor on mukavasti rullaava diskopala. Saksofoneineen kaikkineen biisi kumartaa vahvasti sillä vierailevan David Bowien 1980-luvun tuotannon suuntaan. Ykköslevyn päättävä kaksikko You Already Know ja Joan of Arc ovat sekä soundiltaan että rakenteeltaan enemmän perusrokkailua pikku twisteillä – toimivaa sellaista.

Albumin parasta antia on kakkoslevyn It’s Never Over (Hey Orpheus), joka alkaa lupaavasti Mew-tyylisillä kitaroilla ja onnistuu pitämään otteessaan koko lähes seitsemänminuuttisen kestonsa ajan. Biisi vuoroin paisuttelee ja vuoroin pidättelee, väläyttäen juuri sitä kohtalokkuutta, jonka vuoksi niin moni – tai ainakin minä – yhtyettä rakastaa. Albumin eeppisintä puolta esittelee toinen kakkoslevyn kohokohta Afterlife. Myös tästä biisistä voi päätellä, että kasaribowiet on kuunneltu.

Siitä yhtyeelle voi nostaa hattua, että se ei ainakaan pelkää uudistaa jo maailman parhaaksi indierokiksi kehuttua reseptiään. Uudet ideat olisivat vaan tällä kertaa kaivanneet vielä hieman kypsyttelyä ja reilusti tiivistämistä. Muutama toimiva ralli ja pari täysosumaa, mutta niitä kuunnellakseen ei välttämättä maksa vaivaa kuunnella koko levyä läpi.

Iisa pyörittää

Iisan ensimmäisten sinkkujen julkaisuajankohdista päätellen taustatiimi on ymmärtänyt, mihin biisit parhaiten sopivat: perjantai-iltapäivään, kun saa karistaa menneen viikon hartioiltaan ja hypähdellä kepeästi kohti viikonloppua.

Uuden S€ pyörittää -sinkun videolla hypähdellään tällä kertaa törkeät kasaripusakat päällä ankeanharmaassa kerrostalomiljöössä. Lisäksi on moottoripyöriä, hyppynaruja ja jumppanauhojen heiluttelua.

Ja se biisi - kyllähän se pyörittää. Biitti on konstailematon ja tarttuva. Tykkään, vaikka en ehkä ihan yhtä paljon kuin edellisestä sinkusta. Laitetaanpa nyt sekin vielä tähän, koska perjantai.

Saako rokkia soittamalla naisia, Mushmouthed Talk?

Levyarvio ja haastattelu on julkaistu Lapin Ylioppilaslehden numerossa 3/13.

Yksi tämän syksyn hypetetyimmistä kotimaisista debyyttialbumeista on epäilemättä oululaistrio Mushmouthed Talkin Foggy Notion. Arvioissa ei ole syyttä heitelty ilmoille sellaisia klassikkonimiä kuin The Stooges, The Sonics ja The Velvet Underground, jonka biisistä on napattu myös albumin nimi. Bändin soundissa ja rouheissa riffeissä on mahtavaa autotallimeininkiä – öljyn, hien ja läikkyneen kaljan voi melkein haistaa. Kitarat surisevat suorastaan täydellisesti. Paikoittain kömpelön englannin antaa helposti anteeksi, koska tunne välittyy sitäkin selkeämmin. Tavallaan rallikuskiaksentti jopa sopii kokonaisuuteen.

Levyn avauskappale Catch Catch tempaisee Stooges-pianollaan mukaansa välittömästi. Rauhallisemmin keinuva nimikappale Foggy Notion taas viettelee kuulijan pikkuhiljaa. Albumin selkein hittikaksikko on albumin loppupuolella peräjälkeen kuultavat Baywatch Babys, joka olisi surffimeininkeineen ihan kotonaan myös indiediskon tanssilattialla, sekä Love Is Hope, jonka rokkirunttausta kuunnellessa ei yksinkertaisesti voi pysyä paikallaan. Rumpali Joonas Mannisen laulamat Light ja Places in Movies tuntuvat rauhallisuudessaan ensi alkuun hieman irrallisilta albumikokonaisuuteen nähden, mutta tuovat toisaalta levylle mukavaa syvyyttä.

Joskus bändit, joiden debyyttialbumi saa osakseen ylenpalttista hehkutusta, eivät enää vastaakaan odotuksiin siinä vaiheessa kun päästään livetilanteeseen. Mushmouthed Talkin kohdalla se pelko on onneksi turha. Kuten muutkin oikeat rokkibändit, elävänä tämäkin yhtye on nimittäin parhaimmillaan.

 

Kyselin Lapin Ylioppilaslehden nimissä yhtyeen laulaja-kitaristi Lauri Sukaselta levynteosta ja tulevan talven suunnitelmista. Samalla kaiveltiin menneiden Rovaniemen keikkareissujen muistoja. 

Levytätte 22-Pistepirkko –yhtyeen Bone Voyage –levymerkille. Miten päädyitte sinne? 

Läheteltiin valmista levyä eri levy-yhtiöihin ulkomaillekin ja sitten pitkän odottelun jälkeen ainoa myönteinen vastaus tuli Saksasta Bone Voyagelta ja se tuntuu olevan meille hyvä kansainvälinen levy-yhtiö. Päätös oli siltä osin itsestään selvä että kukaan muu ei halunnu julkasta tuota levyä. Suomessa juntit sano että se levy on vielä ihan demo.

Mitä levyjä/artisteja itse kuuntelitte levyntekoprosessin aikana? Kangasteliko mielessä jokin ”ihannealbumi”, jota kohti Foggy Notionia pyrittiin viemään? 

"Täydellinen rock-vinyyli" piti alusta lähtien tehä. Hyviä biisejä ja tarpeeks lyhyt. Nick Cave and the Bad Seedsin Dig Lazarus Digillä on kovia biisejä! Sitä kuunneltiin kun tehtiin biisejä levylle joskus viime kesänä.

Miltä albumin mediassa keräämä hehkutus tuntuu? Yllättikö se, vai tuntuiko jo levyä tehdessä että ”nyt muuten tehdään ensi vuoden paras kotimainen debyytti”? 

Hehkutus rules ok. Kyllä sen arvas että ainakin osa ihmisistä tykkää tuosta levystä paljonkin ja onneksi osa niistä ihmisistä sattui olemaan musatoimittajia.

Mitä bändillä on suunnitelmissa ensi talvena? Ehittekö Rolloon? 

Levy julkaistaan myös Saksassa ja lokakuussa ollaan ainakin Saksassa keikoilla ja vuodenvaihteessa pitäs keikkailla Suomessa ja varmaan sinne Rolloonkin tullaan. Kerran Rollossa pussasin jotakin miestä kitarasoolon aikana. Ja mut heitettiin taksista ulos vaikka olin ihan varma että oon menossa niitten mimmien luokse jatkoille.

Saako rokkia soittamalla naisia? 

Saa.

Kuinka käännyttää PMMP-skeptikko

Julkaistaan levyllinen varsin onnistuneesti uudelleensovitettuja versioita vanhoista PMMP-biiseistä. Tuottajaksi tuodaan Múm-yhtyeessäkin vaikuttanut Samuli Kosminen, jotta bloggari voi yllättyä iloisesti että täähän on niinkuin PMMP olisi palkannut taustabändikseen Sigur Rósin. Tehdään varsinkin Päiväkoti-hitistä Sufjan Stevens -torvineen niin tyhjentävä, toiveikkuuden ja raastavien erofiilisten välimaastossa tasapainoileva versio, että bloggarin kivisydän sulaa.

Kun kiinnostus on näin herätetty, saadaan bloggari vielä muutaman kaverin yllytyksellä ostamaan lippu yhtyeen pohjoisimmalle jäähyväiskiertueen keikalle. Ettei vain sitten jälkeenpäin vasta tajua bändin hienoutta, niinkuin tälle jälkijunassa matkustavalle bloggarille voisi hyvinkin käydä.

Keikalla aloitetaan häpeilemättömästi Rusketusraidoista ja edetään tuotannon läpi levy kerrallaan, energiassa, pyrotekniikassa, tulishowssa ja ennenkaikkea laadukkaassa pop-musiikissa säästelemättä. Samalla hyppyytetään ja laulatetaan ennen niin PMMP-kriittistä bloggaria hengästymiseen saakka. Bloggarin lempparikappale Jeesus ei tule oletko valmis vedetään niin hienosti ja sellaisen demonisen tulishown säestämänä, että viimeistään silloin bloggari on sulaa vahaa.

Kaksi tuntia keikan jälkeen bloggarin ääni katoaa kokonaan ja tämä toteaa vain että oli se sen arvoista.

Kuvat: edellämainittu ex-PMMP-skeptinen bloggari.

Alkusyksyn kulunein sinkku

(...ja tällä en nyt tarkoita itseäni. HE HE.)

Satellite Storiesin nousukiitoa on ollut hauska seurata. Taisi olla talvella 2011, kun näin ensimmäistä kertaa bändin livenä Kemissä, nyt jo edesmenneessä Koodissa yhteiskeikalla toisen oululaisbändin Reetan kanssa. Yleisöä oli pienessä baarissa kai ihan mukavasti. Bändi oli silloin vain nimen perusteella tuttu, ja taisin silloin kommentoida että ihan kivan kuuloista ja aika Vampire Weekendiä (ilmiselvä Two Door Cinema Club -vertaus puuttui, koska sekin bändi oli silloin vielä itselleni suht vieras).

Musiikkiblogihypeä seurannut suosio ja esiintymislavat ovat parin vuoden aikana kasvaneet tasaisesti, mutta en siltikään ihan tajunnut yhtyeen suosion mittaa ennen tätä Arenal Sound -festareilla viime kesänä kuvattua videota. Ihan hieman on sieltä Koodista menty eteenpäin - monessa mielessä.

Mutta niin, siihen kuluneimpaan sinkkuun. Keväällä ilmestynyt Scandinavian Girls ei oikein esitellyt mitään uutta puolta bändistä, ja jäi vähän kädenlämpöiseksi tuttavuudeksi. Pari viikkoa sitten youtubeen ja soundcloudiin ilmestynyt Campfire sen sijaan koukutti jo toisella kuulemalla. Siitä löytyy juuri samaa loppukesän kaihoa kuin viime viikolla esitellystä Stachesta, tosin ote on letkeän sijaan ennemminkin kiihkeä. Poljento on Satelliiteille tuttuun tapaan hengästyttävän puolella, mutta soundeissa on tällä kertaa astuttu taustahenkäilyjen mukana vähän eteerisempään, freesiin suuntaan. Lopputuloksena biisi, joka herättää joka kerta vastustamattoman halun juosta sen tahdissa johonkin kauas pois.

Campfire -sinkku ilmestyy virallisesti 18.10, ja herättää kieltämättä mielenkiinnon myös 1.11 ilmestyvää Pine Trails -albumia kohtaan.

Videollakin muuten juostaan.

Lauantaibiisi: Stache - Common Wealth

Päivän biisinä tänään oululaisen Stachen uusi sinkku Common Wealth - hyväntuulista, syyskesäisen haikeaa ja komeasti kaikuvaa poprockia. Tuo nopeasti mieleen toisen oulubändin, Morleyn, eikä vähiten lauluäänen ansiosta, jota olisin voinut hyvinkin luulla Pentti Amoreksi. Tekstissä pohditaan vanhaa tuttua ajatusta, kuinka kaikki tarvii jonkun ollakseen joku. Alussa ja lopussa puhaltimet täytelöittävät mukavasti soundia, mutta biisin varsinainen sielu on tarttuvassa pianoriffissä, joka nostaa biisin perusrallatuksesta uudelle tasolle.

Olen nähnyt Stachen livenä muistaakseni kerran, ja silloin se jäi mieleen mukavasti funkkaavana rokkailuna, joka kaipasi kuitenkin vielä lisää persoonallisuutta. Siihen suuntaan nojaakin vielä jonkin verran tuplasinkun toinen raita Lunarctic. Common Wealthissa on kuitenkin suoraviivaisen retroilun sijaan jo ilahduttavasti omaa, tunnistettavaa soundia, jota kuulisi mieluusti lisää. Peukut pystyyn, että lokakuun lopulla ilmestyvä debyyttialbumi tarjoaa lisää tätä!

Olavi Uusivirta - Tiet etäisyyksiin

On hetkiä, jolloin koti-ikävä kouraisee vieraalla mantereella erityisen konkreettisesti. Kuten silloin, kun Olavi Uusivirta julkaisee uuden kappaleen, joka saa enemmän kuin mitään muuta toivomaan, että voisi juuri nyt olla nelivitosen tanssilattialla parhaan tanssikaverin kanssa toivomassa kyseistä kappaletta (plus tietenkin aina se pakollinen onko sulla mittään Smithsiä tai Joy Divisionia).

Ennen kuin kuolen (kuuntelen uutta David Bowieta)

Aamun suurimman yllätyksen tarjoili facebook-feedin kautta Nuorgam: David Bowien uusin single Where are we now? löytyy täältä ja albumi The Next Day on luvassa maaliskuun alussa. Ihan kelpo kappale. Vielä enemmän olen kuitenkin innoissani siitä, että Bowien leiristä ylipäätään kuuluu jonkinlaisia elonmerkkejä. Miten ois Pohjois-Amerikan kiertue keväällä, jooko jooko jooko?


Polveilevat uudenvuodenlupaukseni taas voisi tiivistää tähän Minä ja Ville Ahosen uutukaiseen. Ensikuulemalla en ollut varma, mitä ajatella, mutta nyt olen jo auttamattomasti koukussa.



Miksi olisin enää alakuloinen, enhän haluaisi olla kukaan toinen. Niinpä.

Pop Montreal: Wild Nothing + DIIV + Valleys

Montrealin oma Monsters of Pop (ehe ehe), Pop Montreal on jo puolessavälissä. Viiden päivän aikana festivaalin yhteydessä esiintyy yli 600 artistia, lisäksi tarjolla on muunmuassa taidenäyttelyitä, muotinäytöksiä ja elokuvanäytöksiä.

Il Motoren keskiviikkoillan aloitti paikallinen Valleys, jota ehdin paikan päällä seurata muutaman biisin verran. Nättiä elektropop-shoegaze-tunnelmointia seurasi ajankuluksi ihan mielellään, mutta suurempaa muistijälkeä se ei jättänyt.



Seuraavana esiintynyt DIIV sen sijaan kolahti jo kovempaa. Ensimmäisten biisien perusteella olisin sijoittanut bändin biisirakenteiden ja letkeän olemuksen perusteella The Drumsin ja Vaccinesin lähimaastoon. Komeasti kaikuvat kitaravallit ja muutaman biisin hengästyttävät loppurevittelyt kuitenkin veivät keikkaa psykedeelisempään suuntaan ja osoittivat DIIVin kykenevän sellaiseen intensiivisyyteen ja yllätyksellisyyteen, jota edellämainitut harvoin pystyvät tarjoamaan. Mukaansatempaava keikka toi useamman kerran mieleen Joensuu 1685:n ja War on Drugsin. 

DIIVin musiikkiin tutustuin enemmän vasta keikan jälkeen, ja aika äkkiä korvaan tarttui ainakin vahvaa riippuvuutta aiheuttava, kiihkeästi rullaava Doused. Kesäkuussa ilmestynyt debyyttialbumi Oshin on kokonaisuudessaankin ihan tutustumisen arvoinen paketti. Bändin kiertue ulottuu muuten myös Suomeen, joten suosittelen lämpimästi hypnoottisen shoegaze-dreampopin ystäviä marraskuun viidentenä suuntaamaan Kuudennelle Linjalle!



Illan pääesiintyjä Wild Nothing aloitti settinsä mukavasti nostattavalla Shadow'lla. Lempparibiisiä seurasi reilun tunnin verran lempeää tunnelmointia, mutta ennen pitkää alkoi korostua lähinnä biisimateriaalin samankaltaisuus. Hetkittäin nyökyttelevä yleisö innostui jopa rennosti heilumaan, mutta ainakin omalla kohdalla Wild Nothing tuntui varsinkin DIIViin jälkeen vähän liian
tasaiselta ja nyanssittomalta. Nättiä toki kuin mikä! Kuudennelle Linjalle saapuvat nämäkin vain muutama päivä DIIVin jälkeen, 11. marraskuuta.

Kerkko Koskinen Kollektiivi esittäytyy

Ja miltä se kuulostaa?

Isolta. On kuoro, jousitaustat ja puhallinsektio. Asettuu luontevasti sekä sävellyksen, lyriikoiden että soundin osalta Kerkko Koskisen muun tuotannon jatkumoksi, niin soolotuotannon kuin UB:n lähimaastoon (muutenkin kuin Vuokko Hovatan vokaalien ja Antti Lehtisen rumpujen ansiosta).

Ja koska mahtipontisuus on parasta huumetta, ei varmaan yllätä ketään, että olen kuunnellut biisin jo ainakin viisi kohta kymmenen kertaa putkeen. Vajaa kolmeminuuttinen jättää mukavan janon elokuussa ilmestyvää albumia kohtaan. Juhlaviikkojen konsertin aikaan minun pitäisi olla valtameren toisella puolen, joten sen missaaminen hiukan harmittaa. Vaikuttavaa settiä olisi varmasti tiedossa.

Tanssii hevosten kanssa

Kaikista loppukevään uutuuksista tämä kappale on jostain syystä se, mikä täällä soi repeatilla. Voisin syyttää lähestyviä euroviisuja, mutta sisimmässäni tiedän, että popittaisin tätä ihan yhtä lujaa minä tahansa vuodenaikana ja juhlapyhänä. (Kyllä, minun maailmassani Euroviisut on virallinen juhlapäivä muiden joukossa, ainakin mitä tulee kimalluksen, alkoholinkulutuksen ja myötähäpeän määrään.)

Toivotaan, että ylikuuntelen biisin puhki lähiaikoina, jotta kiinnostusta riittäisi myös muihin julkaisuihin. Mutta toistaiseksi en voi mitään sille, että mieleni halajaa vain valotikkuja ja tanssilattian, jolla mitkään muuvit eivät ole liian korneja.

Kaksi kovaa kotimaista

Viimeisen kuukauden aikana kaiuttimiani on dominoinut pari albumia ylitse muiden. Ja nimenomaan albumia siinä mielessä, että niitä on tosiaan tullut kuunneltua kokonaisuuksina, alusta loppuun useita kertoja. Sen nämä molemmat nimittäin ansaitsevat.

Progressiivista iskelmää soittava Suomen Tulli julkaisi esikoispitkäsoittonsa Uuteen maailmaan noin kuukausi sitten. Albumi nojaa vahvasti 70-lukulaisiin progekitaroihin ja syviin urkusoundeihin, mutta turhanpäiväiseltä retroilulta vältytään silkan laadukkaan biisimateriaalin ansiosta. Tällä hetkellä jumitusbiiseikseni ovat nousseet väkevän tunnelmallinen "jäähyväisiä" sekä albumin kepeämpää päätä edustava 225. Molemmissa valloittaa erityisesti ihanasti kaarteleva melodia, joita levy on onneksi täynnä, sillä niistä ei tahdo saada tarpeekseen. Ja nyt alkoi tuntua epäreilulta luetella pari suosikkia, kun niitä on oikeastaan levy täynnä.

Tyttö nimeltään on omalla kohdalla jo vanha livesuosikki, joka jokunen viikko sitten käväisi myös voittamassa ylivoimaisesti Radio Suomen Levylautakunnan - eikä syyttä. Raatilaiset kehuivat bändin piristävän poikkeavaa musiikillista linjaa ja valtavaa potentiaalia sekä ennustivat heidän tekevän vielä täydellisen levyn. Hyvää vauhtia siihen suuntaan ollaan tällä levyllä jo menossa.



Uuteen maailmaan on sinänsä kiero nimi albumille, että harvoin tulee nykyään kuunneltua levyjä, jotka tässä määrin kuulostavat joltain menneeltä vuosikymmeneltä. Mutta jos ei nyt ihan uuteen, niin ainakin toiseen maailmaan Suomen Tullin tunnelmointi kuljettaa, jos vain malttaa hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan ja laittaa silmät kiinni. Todistettu on lukuisia kertoja myös livetilanteessa, viimeksi levynjulkkarikeikalla Torniossa.

Jos naapureita on viime viikkoina häirinnyt seinän takaa kaikuva äänekäs laulanta, he voivat reklamoida suoraan Olavi Uusivirralle. Elvis istuu oikealla on nimittäin kerrassaan mahdoton albumi olla laulamatta mukana. Auringon lapsen hilpeitä lallatuksia seuraa komea jono tarttuvia kertosäkeitä, joita syytän viime aikojen kurkkukivuista.

Reeperbahn on levyn alkupuolen kohokohta - ei mitenkään yllättäen minuun uppoavat täysillä komeat melodian loppunostatukset uljaine puhaltimineen. Heti perään kuullaan toinen yhtä vahva kappale, hivenen rauhallisemmin tunnelmoiva nimibiisi. Nostatusta ja puhaltimia löytyy sopivasti siitäkin, ilmankos tykkäänkin niin kovasti. Virallisen kesäbiisin paikkaa varmasti monen muunkin soittolistalla tavoitteleva Oodi Ilolle lainaa ei enempää eikä vähempää kuin Ludwig van Beethovenia, ja onnistuneesti sen tekeekin. Ilon ylistystä on oikeastaan koko albumi täynnä - parin edellisen albumin angsti on väistynyt taka-alalle lähes ärsyttävän onnellisuuden tieltä. Mutta sallittakoon se Olaville, niin kauan kuin hän tarjoilee yhtä kauniita kappaleita kuin albumin päättävä Kaiken jälkeen olet kaunis.

Vaikka olenkin tällä hetkellä albumiin kovin ihastunut, on vaikeaa sanoa, kuinka paljon sitä tulee tämän kevään/kesän jälkeen kuunneltua. Aika näyttää, jääkö se sesonkisoundtrackiksi vai lunastaako paikkansa levyhyllyssäni kestoklassikkona. Ainakin olen aika varma vastauksestani, jos minulta  muutaman vuoden päästä kysytään, mikä levy muistuttaa minua keväästä 2012.

Kent - 999

Siis en kestä. Olen vain niin kovin onnellinen, että parin keskinkertaisen levyn jälkeen Kent on vihdoin julkaissut kappaleen, joka saa palan kurkkuun ja rinnassa aikaan samanlaisen puristuksen kuin Saker man ser, 747 ja kumppanit.

Hjärtligt välkomna tillbaka <3

The best artist you've probably heard of but I hadn't until today

Antero Lindgren. Äänessä ainakin paljon Sivert Høyemia sekä ripaus Eddie Vedderiä, suurin osa silti ihan omaa sielua ja syvyyttä. Musiikki tummaa ja hypnoottista folkia ja kantria, mutta ylittänee turhat genrerajat silkalla laadukkuudellaan. Lääkitsee lisäksi mökkihöperöityvän flunssapotilaan tuskaista oloa paremmin kuin mikään muu troppi tähän mennessä. Kiitos vinkistä Rumballe.

Alapuolella löytyy streamina debyyttialbumi M O T H E R, mutta jos se puree sinuun yhtä kovaa kuin minuun, hanki ihmeessä omaksi. Minä ainakin aion. Laatuunhan kannattaa aina sijoittaa.



Antero Lindgren esiintyy muuten tänään Korjaamon Folks-klubilla. Ilmainen sisäänpääsykin vielä, vaikka voisin tällä hetkellä maksaa miehelle jo pelkästä olemassaolostaan. Menkää jos suinkin pääsette, minäkin menisin jos en sijaitsisi väärässä päässä Suomea.