Mene: Rufus Wainwright Kulttuuritalolla

Yksi ensimmäisistä asioista, jonka ostin saavuttuani Montrealiin vaihtoon syksyllä 2012 oli lippu Rufus Wainwrightin konserttiin – first things first. Harkittu sijoitus osoittautui ehdottomasti jokaisen dollarin ja sentin arvoiseksi.

Kuva näytti vielä iPhotossa normaalilta, mutta jostain syystä alaosa muuttui tekosalamalla käsitellyksi blogiin lisätessä.
Bare with me.

Rufus esiintyi yhtyeineen Église St Jean-Baptisten näyttävissä puitteissa ja tuli samalla ikiajoiksi muuttaneeksi mielikuvani sanasta kirkkokonsertti. Vai mitä sanotte encoresta, jota varten Rufus ilmestyi saarnastuoliin tooga päällään, kultainen laakerinlehtiseppele päässään ja naamio kasvoillaan, julistaen olevansa laulaja Rufus Wainwrightin sijaan Rufus Apollo, the god of music and all things sexy? Hetkeä myöhemmin mies johti tanssikulkuetta kirkon käytävällä ja päätyi lavalle syömään parin metrin pituista, Herra Kuoleman tarjoamaa salamipatonkia – statement, jonka navan alle sijoittuva kaksoismerkitys tehtiin livetilanteessa varsin selväksi.

Perussettiä.

Facepalm-tyyppi taustalla on muuten Rufuksen aviomies Jörn.

Musiikillisesti keikka oli täyttä timanttia alusta loppuun, aina pimeältä lavalta a cappellana esitetystä Candles-kappaleesta lopun tanssieuforiaan, jolloin kukaan ei tainnut malttaa enää pysyä aloillaan kirkonpenkissä.

Oli hauska huomata, että Rufus Wainwright on kotikaupungissaan paljon laajemman yleisön suosikki kuin esimerkiksi Suomessa: yleisön joukossa oli huomattavan paljon keski-ikäisiä pariskuntia, ja itse edustin selvästi junioriosastoa.

Kaiken kaikkiaan niin vaikuttava keikka, että se kohoaa helposti kaikkien aikojen top vitoseeni. (Älkää kysykö mikä se top vitonen on, tiedän vain että tämä kuuluu sinne.)

 

Wainwright esiintyy maanantaina soolona Kulttuuritalolla Best Of –kiertueensa tiimoilta ja lippujakin löytyy edelleen – jos vielä emmit, mene! Vaikka taustabändiä ei ilmeisesti mukana nyt olekaan, Rufus ottaa kyllä yleisönsä myös yksin. Miehen lavakarisma on vertaansa vailla ja flirttailu yleisön kanssa naurattaa ja ihastuttaa – kyseenalaisista välispiikeistä ei tingitty kirkossakaan. Jossain vaiheessa Rufus tosin kohotti erityisen härskin vitsin jälkeen katseensa kattoon ja totesi sorry, Jesus.  

Ja onhan se äänikin aivan kuulemisen arvoinen myös livenä. 

Kuvat © Ocean of Noise.

Länsirintamalta jotain uutta

Sivusin tammikuussa kevättalven tulevien levyjen katsauksessa myös Moto Boyn uutta sinkkua Someday. Tuo biisituttavuus jäi kuitenkin vähän kädenlämpöiseksi, enkä harmikseni päässytkään vaipumaan täyteen 2007-nostalgiapäihtymykseen. Jäin kaipaamaan miehen debyyttialbumilta tuttuja kauniita melodioita – ja nyt vaikuttaa siltä, että toiveeseeni on vastattu!

Too Young To Know on juuri sellainen laulu, jota tanssitaan baarissa vähän surumielisenä, kun halutaan unohtaa kaikki. Elämää suurempaa kaipuuta soiva melodia, diskobiittiä ja juuri sopiva annos siirappia. Ah, 16-vuotias minä suorastaan värisee innosta. Anteeksi, mutta ei  tällaisesta biisistä voi kirjoittaa kuin sokerisesti. 

Markus Krunegårdin Du stör dig hårt på mig on ehtinyt viihtyä kuulokkeissani jo muutaman viikon. Tykkäsin Laakso-yhtyeestä kovasti aikoinaan, mutta Krunegårdin soolotuotantoon tutustuminen on jostain syystä jäänyt aina vähän vaiheeseen. Uuden biisin innoittamana otin vahingon nyt takaisin korkojen kera – ja sain soimata itseäni, miksi en ole aiemmin tutustunut levyihin muutamaa sinkkubiisiä enempää. Erityisesti debyytti Markusevangeliet ja viimeisin Korallreven & Vintergatan, huhhuh miten kovia kokonaisuuksia! Ja kaiken tämän olen siis aiemmin sivuuttanut, huolimatta siitä, että olen kokenut välillämme olevan syvän sielujen yhteyden siitä asti, kun Laakso-yhtye oli keikalla Aawastockissa ja neuvoin Markukselle, missä vessa oli.

No, joo. Krunegård-efekti ulottui sivumennen sanoen vielä paljon pidemmälle, ja sai aikaan pienen ruotsimanian tuossa helmikuun puolella: pariin viikkoon en kuunnellut juuri muuta kuin Krunegårdia ja Håkan Hellströmiä – hyvin intensiivisesti. Kuka tietää, ehkä se oli tuo lisääntyvä auringonvalo joka vaati elämään vähän lisää ruotsalaista kiihkeyttä (kyllä se on ihan oikea juttu, kuunnelkaa vaikka!).

Niin joo ja se itse biisi? Yksinkertaisen tarttuvaa, mukavasti kolisevaa, kasarisävytteistä rokkia. Muistuttaa vähän uukakkosta. Toimii. 

Vanha tuttu Kent ilmoitti pari viikkoa sitten uuden albuminsa näkevän päivänvalon 30. huhtikuuta. Pari päivää sitten siltä julkaistiin ensimmäinen sinkku Le Belle Epoque, jota mainostettiin etukäteen ruotsalaisia bussipysäkkejä myöten. Sen kokoinen biisi onkin kyllä kyseessä, ettei se vähempää ansaitsisikaan. Näen jo nyt tämän mahtipontisen kappaleen avaamassa Kentin tulevan kiertueen keikat (kertokaa nyt jo mille festarille lippuni ostan).

Mutta silti – ei tämä vielä ihan kylmiä väreitä aiheuta, kuten pari vuotta sitten jalat täysin alta ilmestyessään vienyt 999. Komea biisi, mutta jotenkin vähän ontto, alkusoittomainen olo siitä jää. Ehkä mieleni muuttuu muutaman lisäkuuntelun jälkeen, ehkä ei. Tuomio kallistuu silti plussan puolelle, ja uutta levyä odotan ihan innolla.

Ja lopuksi, vetoomus kaikille yllämainituille artisteille: voisitteko säästä opiskelijan rahoja ja tehdä Suomessa yhteiskiertueen? Kiitos.

Kära Moto Boy, Markus Krunegård och Kent, kan ni vara snälla och göra en Finlandsturné tillsammans? Tack.

Iisa pyörittää

Iisan ensimmäisten sinkkujen julkaisuajankohdista päätellen taustatiimi on ymmärtänyt, mihin biisit parhaiten sopivat: perjantai-iltapäivään, kun saa karistaa menneen viikon hartioiltaan ja hypähdellä kepeästi kohti viikonloppua.

Uuden S€ pyörittää -sinkun videolla hypähdellään tällä kertaa törkeät kasaripusakat päällä ankeanharmaassa kerrostalomiljöössä. Lisäksi on moottoripyöriä, hyppynaruja ja jumppanauhojen heiluttelua.

Ja se biisi - kyllähän se pyörittää. Biitti on konstailematon ja tarttuva. Tykkään, vaikka en ehkä ihan yhtä paljon kuin edellisestä sinkusta. Laitetaanpa nyt sekin vielä tähän, koska perjantai.

Kuinka käännyttää PMMP-skeptikko

Julkaistaan levyllinen varsin onnistuneesti uudelleensovitettuja versioita vanhoista PMMP-biiseistä. Tuottajaksi tuodaan Múm-yhtyeessäkin vaikuttanut Samuli Kosminen, jotta bloggari voi yllättyä iloisesti että täähän on niinkuin PMMP olisi palkannut taustabändikseen Sigur Rósin. Tehdään varsinkin Päiväkoti-hitistä Sufjan Stevens -torvineen niin tyhjentävä, toiveikkuuden ja raastavien erofiilisten välimaastossa tasapainoileva versio, että bloggarin kivisydän sulaa.

Kun kiinnostus on näin herätetty, saadaan bloggari vielä muutaman kaverin yllytyksellä ostamaan lippu yhtyeen pohjoisimmalle jäähyväiskiertueen keikalle. Ettei vain sitten jälkeenpäin vasta tajua bändin hienoutta, niinkuin tälle jälkijunassa matkustavalle bloggarille voisi hyvinkin käydä.

Keikalla aloitetaan häpeilemättömästi Rusketusraidoista ja edetään tuotannon läpi levy kerrallaan, energiassa, pyrotekniikassa, tulishowssa ja ennenkaikkea laadukkaassa pop-musiikissa säästelemättä. Samalla hyppyytetään ja laulatetaan ennen niin PMMP-kriittistä bloggaria hengästymiseen saakka. Bloggarin lempparikappale Jeesus ei tule oletko valmis vedetään niin hienosti ja sellaisen demonisen tulishown säestämänä, että viimeistään silloin bloggari on sulaa vahaa.

Kaksi tuntia keikan jälkeen bloggarin ääni katoaa kokonaan ja tämä toteaa vain että oli se sen arvoista.

Kuvat: edellämainittu ex-PMMP-skeptinen bloggari.

Alkusyksyn kulunein sinkku

(...ja tällä en nyt tarkoita itseäni. HE HE.)

Satellite Storiesin nousukiitoa on ollut hauska seurata. Taisi olla talvella 2011, kun näin ensimmäistä kertaa bändin livenä Kemissä, nyt jo edesmenneessä Koodissa yhteiskeikalla toisen oululaisbändin Reetan kanssa. Yleisöä oli pienessä baarissa kai ihan mukavasti. Bändi oli silloin vain nimen perusteella tuttu, ja taisin silloin kommentoida että ihan kivan kuuloista ja aika Vampire Weekendiä (ilmiselvä Two Door Cinema Club -vertaus puuttui, koska sekin bändi oli silloin vielä itselleni suht vieras).

Musiikkiblogihypeä seurannut suosio ja esiintymislavat ovat parin vuoden aikana kasvaneet tasaisesti, mutta en siltikään ihan tajunnut yhtyeen suosion mittaa ennen tätä Arenal Sound -festareilla viime kesänä kuvattua videota. Ihan hieman on sieltä Koodista menty eteenpäin - monessa mielessä.

Mutta niin, siihen kuluneimpaan sinkkuun. Keväällä ilmestynyt Scandinavian Girls ei oikein esitellyt mitään uutta puolta bändistä, ja jäi vähän kädenlämpöiseksi tuttavuudeksi. Pari viikkoa sitten youtubeen ja soundcloudiin ilmestynyt Campfire sen sijaan koukutti jo toisella kuulemalla. Siitä löytyy juuri samaa loppukesän kaihoa kuin viime viikolla esitellystä Stachesta, tosin ote on letkeän sijaan ennemminkin kiihkeä. Poljento on Satelliiteille tuttuun tapaan hengästyttävän puolella, mutta soundeissa on tällä kertaa astuttu taustahenkäilyjen mukana vähän eteerisempään, freesiin suuntaan. Lopputuloksena biisi, joka herättää joka kerta vastustamattoman halun juosta sen tahdissa johonkin kauas pois.

Campfire -sinkku ilmestyy virallisesti 18.10, ja herättää kieltämättä mielenkiinnon myös 1.11 ilmestyvää Pine Trails -albumia kohtaan.

Videollakin muuten juostaan.

My body is ready

Juomapeli on tulostettu, aurinko paistaa ja kavereiden uusi kämppä odottaa ensikastettaan. Kaikki on siis valmiina vuoden korneinta, övereintä, myötähävettävintä sekä modulaation ja pyrotekniikan täyteisintä iltaa varten.

Tänään aattelin tanssia.

Tanssii hevosten kanssa

Kaikista loppukevään uutuuksista tämä kappale on jostain syystä se, mikä täällä soi repeatilla. Voisin syyttää lähestyviä euroviisuja, mutta sisimmässäni tiedän, että popittaisin tätä ihan yhtä lujaa minä tahansa vuodenaikana ja juhlapyhänä. (Kyllä, minun maailmassani Euroviisut on virallinen juhlapäivä muiden joukossa, ainakin mitä tulee kimalluksen, alkoholinkulutuksen ja myötähäpeän määrään.)

Toivotaan, että ylikuuntelen biisin puhki lähiaikoina, jotta kiinnostusta riittäisi myös muihin julkaisuihin. Mutta toistaiseksi en voi mitään sille, että mieleni halajaa vain valotikkuja ja tanssilattian, jolla mitkään muuvit eivät ole liian korneja.