Ocean of Noise 1-on-1 avec Vincent Morisset

En sit menny kuitenkaan.

Aloitetaan vaikka siitä, että Ocean of Noisen koti on seuraavan (luku)vuoden ajan Montrealissa. Kun on kyse bloggarista, jonka kirjoitustauot venyvät näköjään hyvin helposti muutaman kuukaudenkin mittaisiksi, saattaa olla tuhoontuomittua luvata tiheää päivitystahtia vaihto-oppilasvuodelle. (Syyllisyys painaa vielä kuluneelta kesältäkin, sen verran monta loistavaa keikkaa tuli nähtyä ilman mainintaakaan täällä.) Mutta kun kyseessä on musiikki- ja kulttuurielämältään Montrealin tasoinen kaupunki, on pakko edes yrittää.

Esimerkki. Arcade Firen facebook-sivulla oli linkki Miroir Noirin eiliseen ilmaisnäytökseen, johon en ensimmäisen luennon vuoksi ehtinyt. Tänään oli kuitenkin vuorossa Sigur Rósin konserttielokuva Inni, jota en ole aiemmin nähnyt, joten toki se oli valkokankaalta päästävä seuraamaan. Paikalla oli myös itse ohjaaja Vincent Morisset. Hypnoottisten 75 minuutin jälkeen vuorossa oli Q&A Morissetin kanssa, mutta puutteellisen ranskantaitoni vuoksi ymmärsin vain yksittäisiä fraaseja ja nimiä, kuten "olla uskollinen", Neil Young, Jim Jarmusch ja adorable mais bizarre. Ja jos oikein ymmärsin, bändi oli ilmeisesti ollut varsin vähäsanainen nähdessään elokuvan ensimmäistä kertaa: (hyväksyvällä äänensävyllä) ...it's good. Yeah. Tilaisuuden jälkeen yllättävässä rohkeudenpuuskassa vetäisin miestä hihasta, ja tämä jutteli mielellään hetken myös englanniksi.

Kysyessäni mitä Morisset pohjimmiltaan halusi filmille vangita, tämä kertoi pyrkineensä ennen kaikkea olemaan uskollinen Sigur Rósin lavaenergialle. Mutta koska tallenne ei kuitenkaan koskaan voi päästä aidon livetilanteen tasolle, Morisset halusi tarjota jotain, mihin vain elokuva kykenee. Perinteisen keikkataltioinnin sijaan hän keskittyi siis yksityiskohtiin. Rumpalin pallokuvioinen sukka rytmiä polkevassa jalassa, höyhen olkapäällä, soittamisen intohimo muusikon keskittyneessä ilmeessä. Keikkayleisö kun ei yleensä pääse tarpeeksi lähelle huomatakseen tämänkaltaisia pikkuasioita.

 

Yhtyeen ainutlaatuisuudesta puhuttaessa oli muuten pakko mainita Morissetille Atlantin ylitykseni kohokohta. Icelandair tarjoaa nimittäin aika ylittämättömän valikoiman elokuvia ja musiikkia, mukaanlukien luonnollisesti koko Sigur Rósin diskografian. Tämä ei ole sponsoroitu mainos, mutta ko. lentoyhtiötä on kiittäminen siitä lähes epätodellisesta hetkestä, kun korvissani soi Valtari ja silmien alla aukesi Islannin henkeäsalpaava maisema. (Pahoittelen ylisanoja, mutta tässä ne vain ovat paikallaan.)

Morisset tunnetaan myös Miroir Noir -dokumentin sekä Neon Bible ja Sprawl II -musiikkivideoiden ohjaajana, joten luonnollisesti puhe kääntyi ennen pitkää Arcade Fireen. Morisset vinkkasikin parin viikon päästä Pop Montreal -festivaalin yhteydessä aukeavasta Morissetin ja tämän tyttöystävän näyttelystä The Art of “The Suburbs”. Näyttely lupaa viedä katsojan albumin kansikuvataiteen kulissien taakse, joten eiköhän tämä Arcade Fire -turisti sinnekin eksy.

Mitä tulee muuhun musiikilliseen tarjontaan, niin aika ylenpalttiselta näyttää jo pelkkä syksy - tarjolla olisi ainakin Ladyhawkea, Jens Lekmania, Beach Housea (joka tosin taisi myydä jo loppuun), Leonard Cohenia, Neil Youngia, Patti Smithia... Ihan ensimmäisenä päätin sijoittaa Rufus Wainwrightin kirkkokonserttiin, sen verran spesiaalilta kuulosti. Ihan lähipäivinä ostoskoriin varmaan napsahtaa myös etukäteissynttärilahjana lippu Coheniin, sen verran ylistystä on Helsingin keikasta tännekkin puolelle maailmaa kantautunut.

Elokuvissa: Piiat

Viime perjantaina Suomen ensi-iltansa saanut Piiat (The Help) perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin ja kertoo tarinan rotuerottelun aikaisesta Amerikasta. Kirjailijaksi pyrkivä Skeeter Phelan palaa yliopistosta kotikaupunkiinsa Jacksoniin ja päättää ottaa työn alle ristiriitaisen aiheen - afroamerikkalaisen palvelusväen kohtelun heidän omasta näkökulmastaan. Mustat kotiapulaiset kasvattavat valkoisten kotirouvien lapset ja ovat monille käytännössä perheenjäseniä. Silti he eivät saa syödä samoilta astioilta kuin isäntäväki, puhumattakaan saman vessan käyttämisestä. Vastoin Mississippin rotulakeja pari palkollista, hellä Aibileen ja räiskyvä Minny uskaltautuvat pienen epäröinnin jälkeen avautumaan Skeeterille kokemuksistaan.

Piiat ei ole rajoja rikkova tai edes kovin yllättävä elokuva, mutta se on rehellinen, lämmin ja kaikin puolin nautittavan laadukas ajankuva. Elämä 1960-luvun Mississippissä avautuu sekä viimeisteltyjen puitteiden että loistavan näyttelijäntyön ansiosta. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto saattaa kuulostaa liiankin kunnianhimoiselta, mutta tarina vei mukanaan siihen malliin, ettei kertaakaan tullut edes mieleen vilkaista kelloon - ajan kulun paljasti vain pitkästä istumisesta kiukuttelemaan äitynyt polvi.

Oikeamielisenä Skeeterinä nähdään nappivalinta Emma Stone, joka tuo rooliin juuri sopivasti huumoria ja kapinallisuutta säntillisten pikkuvaimojen vastapainoksi. Ensimmäisestä elokuvaroolistaan (Superbad) lähtien olen toivonut näkeväni lisää Stonea ja onkin ilo huomata, että hän tuntuu olevan Hollywoodissa hienoisessa nousukiidossa. Bryce Dallas Howard on jäätävän loistava kotirouva Hilly Holbrook, pahis jota on ihana vihata. Muiden rouvien hyljeksimä, uusavuton mutta hyväsydäminen Celia Foote (Jessica Chastain) on kiehtova sekoitus höpsöä bimboa ja ulkopuolista outolintua.

Elokuvan sielu kiteytyy kahteen palvelijaan: Aibileen Clarkiin (Viola Davis) ja Minny Jacksoniin (Octavia Spencer). Davis ja Spencer ovat niin liikuttavan aitoja, että heidän kohtauksiaan huomaa ennen pitkää odottavansa, vaikka koko muukin näyttelijäkaarti suoriutuu tehtävästään kunnialla. Davis tekee roolinsa sellaisella lämmöllä, ettei katsoja epäile hetkeäkään, etteikö Aibileen olisi ollut kaikille hoitolapsilleen se oikea äiti. Spencer tuntuu olevan luonneroolissaan rakastettavan suorapuheisena Minny Jacksonina ja sai myös aikaan salin raikuvimmat naurut - Minnyn ja entisen emännän välinen suklaakakkuepisodi on leffan hillittömimpiä jaksoja. Jos näitä suorituksia ei huomioida Oscar-ehdokkuuksilla, niin loppuvuoden leffasato täytyy olla jotain ihan ilmiömäistä.

Vuonna 2011 ilmestyessään Piiat ei muuta maailmaa, mutta se kertoo äärimmäisen hienosti ja koskettavasti tarinan niistä, jotka muuttivat.


Kuvat movies.about.com

Oh, I was moved by your screen dream

Joskus kaupunginkirjaston musiikkiosasto tarjoaa helmiä.

Velvet Goldmine ei ole paras elokuva, jonka olen nähnyt, mutta se on ehdottomasti yksi rakkaimmista. Olen valmis sulkemaan silmäni kummallisimmilta elokuvallisilta ratkaisuilta ja hienovaraisilta David Bowie -viittauksilta, kun vastalahjaksi saa kaksi tuntia glam-tulitusta sekä silmille että korville.

Alunperinhän Todd Haynes havitteli elokuvaansa Bowien musiikkia, mutta tämä ei niitä luvannut ilmoittaen syyksi suunnittelevansa itse Ziggy Stardustin musiikkeihin perustuvaa leffaa (toisen version mukaan Bowie uhkasi tuottajia oikeusjutulla, koska käsikirjoitus perustui osaksi luvattomiin Bowie-elämäkertoihin). Velvet Goldminen nähtyään Bowie kertoi pitäneensä orgiakohtauksesta, mutta muu oli hänen mielestään paskaa.

En osaa olla kovin pahoillani Bowien musiikin puuttumisesta soundtrackilta, kun se tarjoaa niin paljon muutakin hienoa. Levyn kuluneisuudesta päätellen en ole ainoa. Parasta antia ovat The Venus In Furs -bändinimellä esitetyt Roxy Musicin biisit, joissa osassa vokaalit hoitaa Jonathan Rhys Meyersin sijasta Thom Yorke. Näin tässäkin biisissä, jonka olen ilmoittanut myös soitettavaksi hautajaisissani. (Ja kaikissa muissakin bileissä, joissa minä saan päättää musiikista.)

Mistä on helmikuinen sunnuntai tehty?

Tanssivasta Thom Yorkesta,

sunnuntaimusiikista,



Harry Potter -parodiamusikaalista,

isoveljen tarjoamasta kahvilareissusta,



Jane Austenista,

lempiteemukista,

ensi viikon fiilistelystä,

 

kirjasta, joka minun (kuulemma) olisi pitänyt lukea jo kauan sitten

ja rästihommista, jotka saavat edelleen odottaa vielä huomiseen.


Niistä on helmikuun viimeinen sunnuntai tehty.

I really think you're groovy, let's go out to a movie

Olen altis vaikutteille. Ei siis ole mikään yllätys, että eilisen elokuvan jälkeen olin (taas) vähän aikaa sitä mieltä että paras popmusiikki on sittenkin tehty jo 40 vuotta sitten. Merirosvoradio (The Boat That Rocked) nauratti ihan kiitettävästi ja oli kokonaisuudessaan varsin sympaattinen paketti. Ei mikään elokuvahistorian merkkiteos, mutta varsin hauska tapa viettää kaksi tuntia muutaman lempinäyttelijäni seurassa.


60-luvun hittien innoittamana kokosin jopa soittolistan, joka sisältää kaikki viralliseltakin soundtrackilta löytyvät kappaleet, muutamasta tosin Spotify tarjosi vain tribuutti/cover-version. Paras kuitenkin löytyy ihan aitona ja alkuperäisenä, nimittäin The Turtlesin Elenore, joka on saattanut soida eilisillasta lähtien kerran jos toisenkin repeatilla. Loistava kahden levyn soundtrack tarjoaa lisäksi niin The Who'ta ja Kinksiä kuin Jimi Hendrixiä ja David Bowieta.

Elenore, gee I think you're swell
And you really do me well
You're my pride and joy, et cetera

Poplyriikan merkkiteos.

Kuva

Ai niin, ja vielä tämä:

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla!