Flow-sunnuntai

Sunnuntaina tähdättiin alueelle neljäksi Minä ja Ville Ahosta katsomaan, mutta tavalliseen tapaan lähtö venyi niin, että keikka oli ehtinyt vanheta kaksikymmentä minuuttia, kun ehdimme paikalle. Myöhästyminen ei kuitenkaan jaksanut kauaa harmittaa, kun sain heti peräkkäin kuulla suurimmat lempparini Huhtikuun jää ja Juoksen niin kauan. Ahosen Ville kumppaneineen sai luotua siniseen telttaan hyvinkin intensiivisen tunnelman, joka huipentui lopetukseksi tarkoitettuun Mustaan virtaan ja minuutin pituiseen täyttöpalarutistukseen. Piristävä aloitus päivälle!

Sunnuntai-aamupäivän suloiset angstit.

Seuraavana telttalavalla oli tarjolla lavan täydeltä karvaista miestä, nimittäin kaksi vuotta sitten Flow'ssa tajunnanräjäyttävän setin vetänyt Rubik. Tällä kertaa biisilista keskittyi odotetusti Solar-uutukaisen ja Dada Banditsin materiaaliin, myös hiki virtasi tavalliseen tapaan soittajien vaihtaessa instrumentteja lennosta. Olen aina fiiliksissä, kun joku yhtye vaivautuu tuomaan lavalle puhallinsektion, ja mielestäni sitä olisi tällä keikalla voinut nostaa soundeissa enemmänkin esiin.

Ensi vuonna en osta Flow-lippua vaan tamburiinin, kasvatan parran ja sanon järjestysmiehille kuuluvani Rubikiin.

Jesus / Hypnotist ja Karhu Junassa ovat aina yhtä ihania, niiden lisäksi keikan kohokohtana jäi mieleen Chrisis Meeting At The Lyceum, joka on aiemmin kuulostanut korvaani lähinnä vanhan Rubikin toisinnolta, mutta älyvapaine sienipohjustuksineen innosti nyt ihan eri tavalla. City & the Streetsin aikana olin varma, ettei keikka voi saada täydellisempää lopetusta, mutta olin väärässä - viimeisenä biisinä kajahtikin Storm In A Glass Of Water, jonka nyanssit toimivat festariteltassa yllättävän vaikuttavasti. Ihan edellisen Flow-keikan veroista hurmosta bändi ei tällä kertaa onnistunut herättämään, mutta tunnelma oli kyllä korkealla teltan katossa ja teltta täynnä, minkä keikanjälkeisestä tungoksestakin huomasi. Tämäkin keikka on kuunneltavissa gimmeindiessä.

Sekä Twin Shadow että Mogwai olisivat kiinnostaneet jonkin verran, mutta kolmantena festaripäivänä se ei enää riittänyt. Niinpä suuntasimmekin Takapihalle hetkeksi fiilistelemään We Love Helsinki -tanssien hilpeätä käännösiskelmää, ennen kuin mustassa teltassa aloitti Jamie Woon. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Woonin setti kuulosti neljännen biisin paikkeilla edelleen samalta ylipitkältä r&b-slovarilta, kärsivällisyys loppui ja poistuimme paikalta.

Siisteintä tänään! Vielä tässä vaiheessa.

Kun muutakaan sen kummempaa ohjelmaa ei ollut, löysimme itsemme kaikista maailman paikoista odottamassa Kanye Westin keikkaa noin kolme varttia etukäteen. Tai niin luulimme vielä siinä vaiheessa - lavan sivukankaan repeäminen oli jännää vielä silloin, kun se tapahtui vartti ennen kuin keikan piti alkaa, mutta kun siitä seuranneet turvatoimet saatiin valmiiksi noin tunti myöhemmin, oli mielenkiinto sivurakenteissa kiipelijöitä kohtaan jo jokseenkin lopahtanut.

Odottava tunnelma oli siis ehtinyt ainakin omalla kohdalla kääntyä jo hieman tuskastuneen puolelle, kun artisti posseineen lopulta saatiin lavalle kolmisen varttia myöhässä. Huolimatta kirjaimellisesti nostattavasta alusta - herra West nousi Ramirentillään yläilmoihin vain muutaman metrin päässä - taisi yli tunnin odotus yhdistettynä kahden tunnin pituiseen keikkaan olla liikaa seisoskelua yhden festarikeikan osalle. Asiaa eivät ainakaan parantaneet välillä loputtomalta tuntuneet autotuneavautumiset - eikä ne kyyneleetkään minua totta puhuen kovasti liikuttaneet. Toki show oli balettitanssijoineen, ilotulitteineen ja komeine taustakuvineen varmaan näyttävin Flow'ssa koskaan nähty, mutta suurempaa tunnejälkeä se ei jättänyt.

Take a look at mah god complex y'all!

Kanyen lopputunnelmissa valuttiin massan mukana vielä kerran siniseen telttaan, jossa James Blake kuitenkin lopetteli jo viimeistä biisiään. Blaken missaaminen jäi kyllä hiukkasen harmittamaan, sillä vaikka albumi ei ole suuremmin iskenytkään, olisi livetilanne ehkä lisännyt siihen uusia ulottuvuuksia. Turhapa tuota on silti jossitella, ehkä eksyn vielä joskus klubikeikallensa.

Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Flow'sta jäi sekä järjestelyjen, keikkojen että yleisfiiliksen suhteen parempi jälkimaku kuin viime vuonna. Huolimatta siitä, että pääesiintyjän paikka näyttää olevan kirottu.

Elokuun paras biisi

Jos joku on seurannut blogiani edes puolella silmällä, on varmasti huomannut, että täältä löytää hyvin harvoin musiikkimaailman uutuuksia. En kirjoita niistä siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä vaiheessa kun kuulen jostain uudesta kappaleesta tai bändistä - tai varsinkin silloin kun ne todella uppoavat tajuntaani - on se yleensä muille jo menneen talven lumia. Tuntuisi typerältä kirjoittaa samoista kappaleista lähes samoin sanoin kuin kymmenen muuta, mutta vain viikon/kuukauden/puoli vuotta myöhemmin.

Nyt teen poikkeuksen.

Pari päivää sitten Florence Welch laittoi eetteriin ensimmäisen maistiaisen tulevalta levyltään - ja samalla parhaan kappaleensa ikinä, jos minulta kysytään. What The Water Gave Me kasvaa jokaisella kuuntelukerralla yhä suuremmaksi ja typerryttävämmäksi. Tämä biisi kuulostaa valtamereltä, syysmyrskyltä ja metrin korkuisilta aalloilta. Todellista huumetta siis tällaiselle mahtipontisuus-narkkarille.



RAK-KAUT-TA.

Florence + the Machinen toinen, tässä vaiheessa vielä nimetön albumi ilmestyy 7. marraskuuta - voi miksi vasta silloin!

Flow-lauantai

Jos Flow-perjantaista jäikin lämmittelyn maku suuhun, niin lauantai tarjosi heti päivän aluksi sellaisen rakkaussuoran että oksat pois.

Ehdin siniseen telttaan juuri kun Delay Trees lopetteli setin ensimmäistä biisiään. Bändi käynnisti festaripäivän sopivan hellästi - ei vaatinut paljon, mutta antoi reilun puolen tunnin verran suloista unelmointia. Goldia lukuun ottamatta kuulin kaikki suurimmat lempparini - Cassette 2012, About Brothers ja 4:45 Am. Onneksi Delay Trees muistutti olemassaolostaan juuri sopivasti syksyn lähestyessä! Olitpa paikalla tai et, keikkaa voi näin jälkikäteen fiilistellä streamina ruotsalaisella Gimme Indie -sivustolla.

Delay Treesin lyhyen setin ansiosta ehdin näkemään Yonan keikkaakin päälavalla ihan mukavasti. Olisin mieluusti halunnut kuulla elävänä ensimmäisen ja toisen albumin lempparit Laulun ja Toisen oman, mutta jo Uusi sävel ja Maantien laitaa sulostuttivat iltapäivää kiitettävästi. Yona menee levyltä kuunneltuna omille korvilleni joskus maalaistunnelmointeineen vain jotenkin yli, mutta livenä toimii kyllä aina.

Maalaistyttö oli tainnut haksahtaa kaupungissa paljetteihin.

Seuraavaksi palattiin taas telttaan, jossa sulosäveliä jatkoi Regina, joka kuulosti entistä paremmalta. Uuden levyn soundit tuntuvat ihanan tuoreelta ja maustoivat kivasti vanhempiakin biisejä. Olin kuulevinani myös Iisa Pykärin laulusoundissa uusia, syvempiä vivahteita - liekö johtunut siitä vai mistä lie, mutta myös Iisa oli ihanampi kuin koskaan. Ja Haluan sinut on vaan siis niiiin ihana. Myös Reginan keikka löytyy gimmeindiestä.

Ihana, ihanampi, Iisa.

Pitkällisen sisäisen taistelun jälkeen päädyin jättämään Reginan setin puolitiehen ja siirryin ihastelemaan Magenta Skycodea. Ruisrockissa jäin ilman Jori Sjöroosin halausta vaikka eturivissä oltiinkin, ja olin vähän pettynyt, kun en nytkään päässyt korjaamaan tilannetta. Bändi veti kuitenkin päälavalla niin maailmojasyleilevän setin ettei halaustrauma onneksi jäänyt päällimmäiseksi. Kamera täyttyi jälleen enkelikuvilla ja mieli harmonialla ja onnella. Rakkautta vaan.

Jori Sjöroos ja epätoivon hetki.

Open Source Stagella kävin vilkaisemassa Wannabe Ballerinas -ryhmää, joka voitti minut puolelleen heti tanssimalla ensimmäisen numeronsa Arcade Firen tahtiin. Vaikka pirueteissa horjahdeltiin ja nilkat ojentuivat välillä vähän sinnepäin, se ei ollut esityksen kannalta oleellista. Oleellisempaa oli se, kuinka lavalta välittynyt into ja ilo saivat minut ikävöimään balettitunteja.

Miksi meiän esityksissä ei koskaan ollut saippuakuplia?

Kovasti hypetetty The Pains of Being Pure at Heart kuulosti kolmen biisin perusteella kivalta ja mukavalta, muttei suuremmin hetkauttanut bändiä tuntematonta. Chocolate Fudge Brownien kanssa nautittu Jo Stance taas oli teknisesti taidokasta, mutta makuuni liian sisäsiistiä.

Man with a bedroom voice.

Illan seuraava säväyttäjä oli Mayer Hawthorne & The County sinisessä teltassa. Hawthornen soul-ilottelu vei mukanaan tuotantoa pintapuolisestikin tuntevan, ja koko teltta tuntui tekevän käsillään sadetta ja nauttivan. Olen myös ihan varma, että Hawthorne piilotteli aurinkolasiensa takana ääneensä sopivia bedroom-eyesejä.

Hawthorne-lempparini The Ills jäi valitettavasti kuulematta, kun päälavalla aloitteli jo festarin partaisin mies, Iron & Wine. Olin odottanut folk-herkistelyä parasta laatua, mutta bändi soikin livenä yllättävän isosti ja rempseästi, mutta myös valitettavan tasapaksusti. Lykke Lin peruuntumisesta johtuen Iron & Wine sai soittaa puolentoista tunnin pituisen keikan, mikä oli kuitenkin mielestäni bändille ennemminkin karhunpalvelus. Samantyylisesti sovitetut biisit ja välillä loputtomalta tuntuneet jamittelut kävivät aika pian puuduttaviksi. Tree by the River ja Boy With a Coin saivat potkittua keikkaan loppupuolella vähän eloa, mutta luovutin silti ennen loppua. Klubiympäristössä, jossa herkät ja reippaat kappaleet erottuisivat toisistaan paremmin ja pienemmillä nyansseilla, bändi ehkä toimisi paremmin.

Tylsähkö Iron & Wine ja perunut Lykke Li veivät yhteisvaikutuksellaan seurueen festarifiilikset jo vaarallisen syvään suvantoon, mutta onneksi sinisessä teltassa esiintyi nainen, joka sai kaikki ankeilut unohtumaan. Janelle Monáe ansaitsee kaiken hehkutuksen, jota olette hänestä ja kyseisestä keikasta kuulleet - se oli MIE-LE-TÖN. Tunsin Monáen tuotantoa etukäteen vain parin kappaleen verran, mutta se ei haitannut menoa yhtään. Vaikka bändi vaikutti säntäilevän lavalla täysin päättömästi, se ei kuulunut tarkassa soitossa muuna kuin loistavana meininkinä. Oli myös virkistävää nähdä vaihteeksi nuori naisartisti, jonka karisman suuruus ei ole suoraan verrannollinen paljastetun ihon pinta-alaan. Monáe on valovoimainen esiintyjä ja loistava laulaja, joka täytyy ehdottomasti nähdä livenä, jotta musiikkinsa koko taika paljastuu. Tässäpä artisti, jolle toivon suurta menestystä täydestä sydämestäni!

Janelle... MONÁE!

Ilmiömäisen Monáen jälkeen olo oli helpottunut - näiltäkin festareilta löytyi ainakin se yksi VAU-keikka - ja niin vaikuttunut, että Empire of the Sun kuulosti päälavalla jokseenkin tyhjänpäiväiseltä, vaikka parin biisin perusteella olikin viihdyttävä, varsinkin visuaalisesti.

We Are the Suvilahti People!

Loppuillasta muodostuikin sitten kolmen tunnin tanssiputki ensin takapihalla, sitten Open Source Stagen kasarimeiningeissä ja lopulta konttiaukiolla salsan tahdissa. Hyvä päivä, hyvä yö!

Flow-perjantai

Flow 2011 oli tarkoitus korkata French Filmsin keikalla, mutta viivästyneen lähdön ja jonottelun ansiosta bändiin tutustuminen jäi edelleen vain aikomukseksi. About Grouppia vilkaisin tyhjähkössä mustassa teltassa muutaman minuutin, mutta siinäkin ajassa ehdin jo tylsistyä. Destroyerin uneliasta maalailua seurattiin myös muutaman biisin verran, mutta festarialueen yleinen fiilistely alkoi pian kiinnostaa enemmän.

Minun Flow'ni käynnistivät sitten varsinaisesti melankolian lähettiläät Teksasista eli Midlake. Jos minä olisin saanut päättää, kaikki lempibändini olisivat esiintyneet uudella Nokian sinisellä telttalavalla, mutta  Midlake oli yksi päälavan onnistujista. Keikka oli tunnelmallinen muttei tylsä, unelmoiva muttei unettava. Bändillä on maine raavaiden miesten itkettäjänä, joten on hyvin loogista että se uppoaa myös tällaiselle henkisesti miehelle naiselle. Myös poikkihuiluduetoinnit herättivät vanhassa huilistissa helliä tunteita. Alun perin olisin toivonut Midlakea krapulamusiikin lähettiläinä mieluummin lauantaille tai sunnuntaille, mutta aivanhan tuo toimi kauniisti perjantain ilta-auringossakin.

Midlake herättää myös karvaisemman sukupuolen edustajissa hellät tunteet lajitovereita kohtaan.

Festarinostatusta jatkettiin nauttimalla elämys nimeltä punaviiniä pillillä sekä muutama biisi Warpaintia, mikä riitti ainakin mulle. Undertow sai sentään kunnian toimia taustamusiikkina festarisienen tämän vuoden Flow-debyytille. Kellon lähestyessä kymmentä teltan väri vaihtui, kun tanssahtelimme odottamaan Hercules & Love Affairia täyteen pakattuun ja jo valmiiksi hikiseen mustaan telttaan. Helpotusta hikeen ei ollut ihan heti luvassa, bändi tanssitti nimittäin ihan urakalla täyden tunnin ajan. Etukäteen epäilin, mihin Hercules & Love Affair pystyy ilman Antonya, mutta onneksi bändi tamppasi epäilykseni syvälle teltan lattian alle. Aivan helvetin kova keikka!

...ja katossa DISCOPALLO! ...ja toinenkin DISCOPALLO!! ...ja kolmas DISCOPALLO!!!

Röyksoppin tuotantoa en tunne kovinkaan hyvin ja keikkaakin fiilisteltiin sen verran kaukaa että en osaa mitään kummempaa sen meiningistä sanoa. Happy Up Here kuulosti kyllä kivalta. Ariel Pink's Haunted Graffitissa oli muistaakseni ihan hyvä meininki, mutta työviikon jälkeinen väsymys painoi päälle sen verran, että muutaman biisin jälkeen oman sängyn kutsu oli jaloilleni liian voimakas. Tosin ei ilman kunniakierrosta festivaalialueella, Rantatien puoleisesta portista kun ei päästetty edes ulos ilman vierasranneketta. WAT.

Kokonaisuudessaan perjantai tarjosi yllättävän paljon yleistä palloilua ja odottelua että jotain tapahtuisi, mutta onneksi myös pari hienoa keikkaa. Mukavan odottavin tunnelmin siis käännettiin ajatukset lauantaihin.