SUEDE!!!

Varma kevään merkki on, kun festarit alkavat kunnolla julkaista tulevan kesän esiintyjiään. Tänään listan uusia kiinnityksiä julkaisi Ruisrock. Sekosin ihan pienesti, kun huomasin listassa Sueden.

Kyseessä on nimittäin brittipopsuuruuksista minulle se kaikkein tärkein ja rakkain. Ja miksi - ehkä siksi, että yhtyeen musiikista huokuu tietty ridicule is no shame -asenne - yltiötunteellisuutta, nuoruuden kasvukipuja ja epämääräistä kaipuuta ei yritetäkään tukahduttaa. Ei ole kovin suuri ihme, että tämä resepti uppoaa ihmiseen, jonka lempisana on pakahduttava. Joten vaikka 90-luvulla tuli  - jostain syystä - notkuttua keikkojen sijaan lähinnä hiekkalaatikolla, vajoan Suedea kuunnellessani silti hämmentävän usein kuvitteelliseen 90-luvun brittipop-teininostalgiaan, jota en koskaan elänyt.

Pelkkään (keksittyyn, tai sitten ei) nostalgiaelementtiin ei tarvitse onneksi Ruisrockinkaan suhteen luottaa, sillä viime vuoden näyttöjen perusteella yhtye on oikein kovassa kunnossa - sekä livenä että levyllä. Alla lempparini sekä vanhasta että uudesta tuotannosta.

Tätä keikkaa en todellakaan aio ohittaa, sillä kirpaisee nimittäin vieläkin, kun ajattelen pari vuotta sitten missaamaani Pulpin Ruisrock-keikkaa... Viime kesän Bluria ei onneksi tarvitse harmitella, sillä bändi ei jotenkin koskaan ole vaan kolahtanut. 

Sunnuntaina Ruissalossa tulee esiintymään myös jo aiemmin julkistettu Phoenix, joten yhden päivän täsmäiskua tässä nyt vähän pedataan! Aijai.

Ocean of Noise 1-on-1 avec Vincent Morisset

En sit menny kuitenkaan.

Aloitetaan vaikka siitä, että Ocean of Noisen koti on seuraavan (luku)vuoden ajan Montrealissa. Kun on kyse bloggarista, jonka kirjoitustauot venyvät näköjään hyvin helposti muutaman kuukaudenkin mittaisiksi, saattaa olla tuhoontuomittua luvata tiheää päivitystahtia vaihto-oppilasvuodelle. (Syyllisyys painaa vielä kuluneelta kesältäkin, sen verran monta loistavaa keikkaa tuli nähtyä ilman mainintaakaan täällä.) Mutta kun kyseessä on musiikki- ja kulttuurielämältään Montrealin tasoinen kaupunki, on pakko edes yrittää.

Esimerkki. Arcade Firen facebook-sivulla oli linkki Miroir Noirin eiliseen ilmaisnäytökseen, johon en ensimmäisen luennon vuoksi ehtinyt. Tänään oli kuitenkin vuorossa Sigur Rósin konserttielokuva Inni, jota en ole aiemmin nähnyt, joten toki se oli valkokankaalta päästävä seuraamaan. Paikalla oli myös itse ohjaaja Vincent Morisset. Hypnoottisten 75 minuutin jälkeen vuorossa oli Q&A Morissetin kanssa, mutta puutteellisen ranskantaitoni vuoksi ymmärsin vain yksittäisiä fraaseja ja nimiä, kuten "olla uskollinen", Neil Young, Jim Jarmusch ja adorable mais bizarre. Ja jos oikein ymmärsin, bändi oli ilmeisesti ollut varsin vähäsanainen nähdessään elokuvan ensimmäistä kertaa: (hyväksyvällä äänensävyllä) ...it's good. Yeah. Tilaisuuden jälkeen yllättävässä rohkeudenpuuskassa vetäisin miestä hihasta, ja tämä jutteli mielellään hetken myös englanniksi.

Kysyessäni mitä Morisset pohjimmiltaan halusi filmille vangita, tämä kertoi pyrkineensä ennen kaikkea olemaan uskollinen Sigur Rósin lavaenergialle. Mutta koska tallenne ei kuitenkaan koskaan voi päästä aidon livetilanteen tasolle, Morisset halusi tarjota jotain, mihin vain elokuva kykenee. Perinteisen keikkataltioinnin sijaan hän keskittyi siis yksityiskohtiin. Rumpalin pallokuvioinen sukka rytmiä polkevassa jalassa, höyhen olkapäällä, soittamisen intohimo muusikon keskittyneessä ilmeessä. Keikkayleisö kun ei yleensä pääse tarpeeksi lähelle huomatakseen tämänkaltaisia pikkuasioita.

 

Yhtyeen ainutlaatuisuudesta puhuttaessa oli muuten pakko mainita Morissetille Atlantin ylitykseni kohokohta. Icelandair tarjoaa nimittäin aika ylittämättömän valikoiman elokuvia ja musiikkia, mukaanlukien luonnollisesti koko Sigur Rósin diskografian. Tämä ei ole sponsoroitu mainos, mutta ko. lentoyhtiötä on kiittäminen siitä lähes epätodellisesta hetkestä, kun korvissani soi Valtari ja silmien alla aukesi Islannin henkeäsalpaava maisema. (Pahoittelen ylisanoja, mutta tässä ne vain ovat paikallaan.)

Morisset tunnetaan myös Miroir Noir -dokumentin sekä Neon Bible ja Sprawl II -musiikkivideoiden ohjaajana, joten luonnollisesti puhe kääntyi ennen pitkää Arcade Fireen. Morisset vinkkasikin parin viikon päästä Pop Montreal -festivaalin yhteydessä aukeavasta Morissetin ja tämän tyttöystävän näyttelystä The Art of “The Suburbs”. Näyttely lupaa viedä katsojan albumin kansikuvataiteen kulissien taakse, joten eiköhän tämä Arcade Fire -turisti sinnekin eksy.

Mitä tulee muuhun musiikilliseen tarjontaan, niin aika ylenpalttiselta näyttää jo pelkkä syksy - tarjolla olisi ainakin Ladyhawkea, Jens Lekmania, Beach Housea (joka tosin taisi myydä jo loppuun), Leonard Cohenia, Neil Youngia, Patti Smithia... Ihan ensimmäisenä päätin sijoittaa Rufus Wainwrightin kirkkokonserttiin, sen verran spesiaalilta kuulosti. Ihan lähipäivinä ostoskoriin varmaan napsahtaa myös etukäteissynttärilahjana lippu Coheniin, sen verran ylistystä on Helsingin keikasta tännekkin puolelle maailmaa kantautunut.

My body is ready

Juomapeli on tulostettu, aurinko paistaa ja kavereiden uusi kämppä odottaa ensikastettaan. Kaikki on siis valmiina vuoden korneinta, övereintä, myötähävettävintä sekä modulaation ja pyrotekniikan täyteisintä iltaa varten.

Tänään aattelin tanssia.

Kent - 999

Siis en kestä. Olen vain niin kovin onnellinen, että parin keskinkertaisen levyn jälkeen Kent on vihdoin julkaissut kappaleen, joka saa palan kurkkuun ja rinnassa aikaan samanlaisen puristuksen kuin Saker man ser, 747 ja kumppanit.

Hjärtligt välkomna tillbaka <3

Would you like to come and meet me maybe?

Luulin (ja henkilökohtaisista budjetillisista syistä jopa toivoin), ettei Ruisrockilla olisi tänä vuonna niin mielenkiintoista tarjottavaa, että sinne tarvitsisi lippua hankkia. The Cardigans nyt olisi hauska ja semi-nostalginen nähdä, pari kivaa kotimaista ja semikiinnostavaa ulkomaista, mutta siinäpä se melkein omalta osaltani onkin.

Kunnes sitten...



There's no use fighting it. Jarvis Cocker, I'm yours.

Ensimmäinen älppärini

"Ei mul oo sanoja. Rakkautta vaan." 

-Jori Sjöroos

M83 Tavastialle!

Tämä viikko näyttää olevan yhtä juhlaa keikkauutisten osalta. Hengitys ehti juuri ja juuri tasaantua Stone Rosesin paluu-uutisen jäljiltä (kolme Manchesterin keikkaa eli 220 000 lippua myytiin tänä aamuna loppuun 68 minuutissa), kun Tiketti tarjosi lisää tuuletuksen aihetta. Ensi helmikuussa nimittäin M83 saapuu ensimmäiselle klubikeikalleen Suomeen. I ' m  s o  t h e r e.


Oma M83-tuntemukseni rajoittuu lähinnä parin vuoden takaiseen Saturdays = Youthiin ja juuri ilmestyneeseen Hurry Up, We're Dreaming -tuplaan, johon tutustuminen on sekin oikeastaan vielä vaiheessa. Vanhempaan tuotantoon syventyminen on jostain syystä aina vain jäänyt, mutta eiköhän tämän uutisen innoittamana sinnekin suuntaan oteta tuntumaa. Onpa ainakin jotain tekemistä, joka saa odotuksen tuntumaan lyhyemmältä!

Liput tulevat myyntiin ensi maanantaina, jolloin täytyy kello yhdeksältä olla kärppänä sarjaklikkaamassa päivitä-nappulaa. Ja helmikuun 27. sitten Tavastialle mars! 



Sinkkubiisi Midnight Cityn virallinen video on muuten sekin viikon uutuuksia ja ihan katsomisen arvoinen pätkä. Loppui tosin siinä vaiheessa, kun odotin tarinan vasta alkavan. Ehkäpä siihen saadaan tulevilla musiikkivideoilla jatkoa?

KYLLÄ!!!!

Nyt se on varmaa: The Stone Roses tulee takaisin ensi kesänä. !!!!! PARAS UUTINEN PITKÄÄN AIKAAN.

Nyt vain sormet ristiin sen suhteen, että extensive world tour yltäisi kohtuullisen matkan ulottuville. Vaikka en kyllä pistäisi pahakseni Manchesterin reissuakaan.

Ruissi-lauantai: Kippish!

Festarisieni festariaamiaisella.

 
Ruisrockin helteinen lauantai käynnisteltiin iltapäivän aamiaisella Aurajoen rannalla. Kun lähdimme kohti festaribussia, bongasin rantakahvilan pöydässä aamukahvia nauttimassa Nationalin kitaristin. !!! Olisin niin halunnut mennä sanomaan jotain, esimerkiksi kiittämään siitä kuinka The National on olemassaolollaan tehnyt elämästäni paljon mielekkäämpää, mutta aivot menivät jumiin ja kävelin vain ohi. Pitkiä silmäyksiä Dessner-veljeksen kanssa kyllä vaihdoimme, liekö tunnistanut minut eiliseltä (olin yleisössä juuri hänen kohdallaan) tai sitten vaan ihmetteli että mitä tuo oikein tuijottaa. No, sitten kun Matt Berninger kävelee vastaan niin en ainakaan kävele ohi.

Uusi Fantasia feat. Rainer Freeman

Eläimellisen, infernaalisen ja epätodellisen kuuman bussimatkan aikana luulin hikoilevani pois paitsi aurinkorasvani myös naamani ja loputkin ihoni pinta-alasta. Sai arvostamaan Ruissalon puiden varjostamaa patikkamatkaa ihan eri tavalla! Uusi Fantasia oli juuri ehtinyt aloittelemaan settinsä, kun saavuimme alueelle. Tuttuun tapaan omalta osalta päivän ensimmäinen esiintyjä jäi lämmittelijän rooliin ja tyydyin heilumaan maltillisesti puoli-uneliaassa teltassa.

Kyllä se Terhi on ja ne hiukset on.

Teltasta suunnattiin niitylle Scandinavian Music Groupin vetämää yhteislaulutuokiota varten. Vaikka SMG:n kuunteluaikakausi ajoittuu omalla kohdallani lähinnä sinne muutaman vuoden taakse Hölmö rakkaus, ylpeä sydän ja Missä olet Laila? -levyn tienoille - ja vaikka ne Terhi Kokkosen legendaariset hiukset olivat kiinni (!!!) - tarjosi SMG aivan mukavaa soitantoa piknikin ja jopa pienen hippityttötanssahtelun taustalle. Näen jo yhtyeen sieluni silmin 15-20 vuoden päästä mikkoalatalot ynnämuut syrjäyttäneenä vetämässä pikkukaupunkien kesäterasseilla lauluiltoja oman tuotantonsa pohjalta.

Niksi-Pirkka-henkinen festarisormus.

Iltapäivällä kulutin aikaa myös hankkimalla suolarajat mekkoon uimareissun seurauksena sekä jonottamalla puoli tuntia vajaan kuuden euron viinilasillista, joka maistui samalta kuin se viini, jota saa kaupasta samaan hintaan pullollisen. Ensin mainittu oli sen arvoista, jälkimmäinen ei.

Niittylavalle suunnattiin sitten takaisin seuraamaan Von Hertzen Brothersin keikkaa. Veljeksiä en ole nähnyt livenä sitten kesän 2007, jolloin sekä näkemäni keikka että edellisvuonna ilmestynyt albumi Approach olivat äärettömän kovia. Valitettavasti Ruissi-keikan kohokohtana jäi mieleen lähinnä introvideo, jossa vhb-faija spiikkasi rokkaavat pikkupoikansa lavalle. Kivahan poikia oli kyllä katsella, mutta kun settilista painottui aika vahvasti uusimman levyn tasapaksuun materiaaliin, jota en ole kuullut ollenkaan, aika äkkiä kävi aika pitkäksi. Suuntasimme siis telttaan Anna Calvia odottelemaan niin hyvissä ajoin, että päädyimme vahingossa eturiviin. Sattuuhan näitä.

Festarisieni Anna Calvin tunnelmissa.

Anna Calvi oli yksi eniten odottamistani Ruisrockin esiintyjistä, kun taas festariseurani ainoa kosketus artistiin ennalta oli Edith Piaf -coveri Jezebel, josta hän ei pitänyt - livenä kuulemma olikin sitten onneksi paljon parempi. Jähmeää yleisöä ihmettelin hieman keikan aikana, ja jälkeenpäin huomasinkin useamman olleen arvioissaan sitä mieltä, ettei Calvin karisma ja/tai biisimateriaali kantaneet keikan loppuun asti. Olen eri mieltä. Minä nimittäin olin neidon hienovaraisen karisman, häpeilemättömän mahtipontisten kappaleiden ja MIELETTÖMÄN äänen edessä aivan myyty. Jos jollain on pokkaa, ääntä ja taitoa coveroida esikoislevynsä biisien seassa Elvistä ja ottaa kappale täysin suvereenisti omakseen, ei voi kuin rakastaa.

Niiden, joiden mielestä keikka olisi sopinut paremmin intiimimpään klubiympäristöön, kannattaa suunnata lokakuussa Tavastialle. Keikalle näyttää Tiketin mukaan olevan vielä rajoitetusti lippuja jäljellä. 

Anna, jumalatar.

Kahvitauon jälkeen palattiin hyvissä ajoin telttaan odottelemaan illan kruunaavaa Elbow'ta. Ja millainen kruunu siitä tulikaan! Etukäteen Elbow'n ja Rubikin päällekkäisyys aikataulussa harmitti armottomasti, mutta oli jo unohtunut siinä vaiheessa, kun bändi saapui lavalle. Vaikka Elbow-tuntemukseni ennen Ruisrockia rajoittui The Seldom Seen Kid -albumiin ja heikkoon tutustumiskierrokseen build a rocket boys! -uutukaisesta, odotin keikkaa vähintäänkin innoissani. Elbow vain ylitti odotukseni vielä satakertaisesti. Mikäli olette lukeneet toimittajien ja bloggareiden arvioita keikasta, tiedätte todennäköisesti ne tärkeimmät - maailmojasyleilevä tunnelma, karismaattinen ja sympaattinen Guy Garvey, sekä hienonhieno keikka, joka todennäköisesti hankki bändille monta uutta fania. Mainitsen ne silti vielä kerran, koska se keikka vaan oli todella niin hyvä.

Elbow sai festarisienenkin tiloihin.

Ruisrock 2011 kiteytyy mielessäni siihen hetkeen, kun telttakansa nostaa kädet ilmaan ja huutaa yhteen ääneen että we got open arms for broken hearts. Todellisuudessa minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka suuri osa yleisöstä oli yhtä fiiliksissä, mutta edessä se tuntui koko teltalta. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä, sillä se oli oi niin kaunista.

Mellakka-aidat on tehty ylittämistä varten.

Keikan jälkeen uhmasin järkkäreitä ja mellakka-aitoja saalistamalla lavan ja aidan väliseltä no-man's-landilta settilistan muistoksi yhdestä elämäni parhaista keikoista. Olisi jäänyt harmittamaan liian paljon, jos joku muu olisi poiminut mukaansa järkkärin huonosti tähtäämän paperitollon.

Paulan ja Miran Mainiot Paljetit.

Lauantain pääesiintyjää PMMP:tä jäätiin seuraamaan vielä jonkin matkaa. Yleensä en juuri bändistä välitä, mutta pakko on minunkin myöntää että hyvin ottivat kyllä pääesiintyjän tittelin haltuun. Ulkomusiikilliset elementit elävöittivät show'ta kivasti, mutta niitä ei ollut niin paljon että katsojalle olisi tullut ns. kikkailun maku suuhun. Edellisillan Prodigyyn verrattuna ihmiset tuntuivat kauempanakin olevan aika messissä eivätkä vain seisoskelleet. Kun sain kuulla vielä PMMP-lempparini San Franciscon, oli keskustaa kohti hyvä lähteä taivaltamaan särkevin jaloin, väsyneenä ja onnellisena - oikeassa festarimielentilassa siis.

Ruissi-perjantai: That's what swimming pools are for!

Sain viimein tarkastettua Ruisrock - 40 vuotta rokkia ja rakkautta -dokumentin torstai-iltana ennen Turkuun lähtöä ja se oli luonnollisesti omiaan nostattamaan festarikuumeeni jo hälyttäviin lukemiin. Erityisesti pätkät The Arkin kolmen vuoden takaiselta Ruisrock-keikalta herättivät suuria rakkauden tunteita - kyseinen keikka tuli nimittäin aikanaan seurattua työllä ja tuskalla ansaitulta kakkosrivin paikalta asiaankuuluvalla intohimolla. Toisaalta kaipuu ihan oikeille festareille oli niin suuri, että herkistyin jo, kun näytettiin ihmisiä istumassa anniskelualueella ja nauttimassa festariruokaa pahvilautasilta. Onneksi apua oli lähellä, ja seuraavana aamuna VR kuljetti (minuutilleen ajoissa - iso risti seinään) kauniiseen Turkuun.

Mää olin niin onnellinen että fiilistelin myös lippujonoja.

Epäonnisen festaribussijonotuksen jälkeen (vinkkiä päättäjille ensi kesää ajatellen: laittakaa festaribusseja varten jonotustolpat, jotta ihmiset eivät jonota turhaan kahtakymmentä minuuttia bussia, jota ei koskaan tule) pääsimme vihdoin kulkemaan Ruissalon Via Dolorosaa - joka tosin aurinkoisena perjantai-iltapäivänä oli juuri sopiva matka virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Festarialueelta kaikui koko ajan selvemmin Carpark Northin Human, ihmiset olivat kauniita eivätkä vielä liian humalassa, ja kolme päivää festarielämää oli vielä kokonaan edessä. Porteista sisään kävellessäni olin aika onnellinen.

Arto Tuunelan Hamlet-hetki

Ensimmäisenä suunnattiin festariseuran toiveesta seuraamaan Pariisin Kevään keikkaa, ehdimme mukaan noin puolessavälissä. Pariisin kevät -tuntemukseni rajoittuu tasan hei hei mutsi -kertosäkeeseen sekä siihen biisiin, jossa lauletaan että linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai voi odottaa seuraavaa. Kummatkin kuultiin, mutta muutoin meinasi olo olla orpo täysillä mukana laulavan telttakansan keskellä. Mutta festareiden alkuun sopikin tuollainen yleisen ilmapiirin fiilistely aivan hyvin. Innostunutta yleisöä on aina kiva seurata.

Taustalla A.W.Yrjänän sieraimet. o o

Seuraavaksi suunnattiin rantaan ja meistä tuli vihdoin Ihan Oikeita Torniolaisia, eli todistimme ensimmäistä kertaa CMX-yhtyeen hyvinsyönyttä livekuntoa. Kovin tarkasti ei kyllä jaksettu keskittyä, mutta sillä hetkellä, kun CMX soitti Rantalavalla Elokuun kruunua ja Viking Line seilasi ohitse, tuli ensimmäistä kertaa se olo että nyt tosissaan ollaan Ruisrockissa! Erityispointsit bändille encorena vedetystä Matti-biisistä.

Gotta catch 'em all! (c) Jenni

Syvälle sydämeen sattuu.

Illemmalla haettiin kahdelta (2) eri anniskelualueelta tanssifiilistä Hurtsia varten, jota tunsin entisestään taas ruhtinaallisen kahden (2) biisin ja kahden (2) Spotify-mainoksista tutun kertosäkeen verran. Näistä Better Than Love oli täkyni seurata keikkaa jonkin matkaa, mutta kuten arvasin niin ei se ehtinyt tulla ennen kuin kutina Rantalavan suuntaan kasvoi liian suureksi ja oli pakko lähteä odottelemaan Nationalin aloitusta. Todennäköisesti olin siis Hurtsin aikana jo jokseenkin poissaoleva, mutta jotain bändin karismasta kertoo se, että muutama päivä keikan jälkeen siitä ei ole enää juuri mitään muistikuvia.

Matt "leave your wife for me, I promise you it's worth it" Berninger

The National oli minulle ainoa, mutta sitäkin painavampi syy hankkiutua Ruissaloon jo perjantaina. Odotukset olivat siis korkealla, eikä National niitä pettänyt jos ei kyllä ylittänytkään. Kolmen vuoden takaiseen Ruisrock-keikkaan verrattuna bändi oli selvästi vapautuneempi ja otti rennosti kontaktia yleisöön - hyvässä ja pahassa. En ole vieläkään varma, olivatko Matt Berningerin pissakakkajutut festivaalin kohokohta vai aallonpohja.

Festarisieni Nationalissa / Festari-National sienissä

Näin bändin elävänä nyt jo neljättä kertaa, ja pakko on myöntää että jonkinlainen uutuudenviehätys ja intensiivisyys keikan seuraamisesta ovat häipyneet, varsinkin kun settilistakin oli lähinnä typistetty versio maaliskuisesta Kulttuuritalon keikasta eikä siis tarjonnut yllätyksiä. Kuten Nuorgam sen osuvasti etukäteisfestariraportissaan ennusti: Tuntuu pikemminkin siltä, kun näkisi vanhan tutun ja kuuntelisi hänen kertomuksiaan viimeisimmästä ulkomaanmatkastaan. En silti rakasta Nationalia yhtään vähempää: sen todistaa keikan ajan aktiivisesti ylläpidetty, minulle epäluonteenomainen kestohymy sekä kotoisa onnentunne Fake Empiren yhteislaulun aikana. Englandin aikana pääsi myös virallinen festarisieni aloittamaan kesäkautensa tälle vuodelle.

Nationalin jälkeen tunnusteltiin tantereen töminää Prodigyn tahtiin muutaman biisin ajan (joista luulin jokaisen olevan Smack My Bitch Up) ennen kuin lähdettiin taktisella ajoituksella patikoimaan kohti bussipysäkkiä. Naureskeltiin korkeapromilleisille keskustelunpätkille, voihkittiin kipeitä jalkoja (tai minä voihkin, festariseura kesti kuin amatsooni) ja muisteltiin seuraavan päivän täkyjä. Vaan eipä arvattu, mitä sfäärejä festarilauantai vielä toisi tullessaan!


TO BE CONTINUED...

Kaikki kuvat (c) minä, paitsi se jonka otti Jenni.

Alkuviikon vinkit

 
Cut Copyn Zonoscope julkaistaan Suomessa tasan viikon päästä, mutta albumia pääsee jo nyt kuuntelemaan streamina ilmaiseksi, mikäli on valmis sitä Twitter-tilinsä kautta mainostamaan. Ensimmäinen kuuntelukerta on vielä kesken, koska oli pakko tulla tänne heti vinkkaamaan, mutta tähän mennessä kuullun perusteella suosittelen, mikäli maanantai kaipaa vähän nostetta. Blink And You'll Miss A Revolution, uijui.

Toiseen vinkkiin koen olevani suorastaan velvoitettu, sillä tammikuu-soittolistastani alkaa jo laittoman suuri prosentti olla peräisin suoraan Slow Show'n 2010-listalta. Kyseinen soittolista on osoittautunut loistavaksi tavaksi löytää ohi menneitä levyjä kaltaiselleni lusmulle (ja miksei muillekin), joka harvoin jaksaa tutustua albumeihin sitä mukaa kun ne ilmestyvät (tai edes samana vuonna). Kiitokset tästä Juhanille!

Do you miss the point like I do?

Maaninen päivitä-nappulan klikkailu aamutuimaan kannatti - maaliskuun kolmantena yläkatsomo C vasen odottaa! Ensin meinasi vähän harmittaa tuo piippuhyllylle joutuminen, mutta kun kuuli kuinka moni oli jäänyt kokonaan ilman lippuja, niin loppui sekin ininä. Onhan se nyt sentään maailman ehkä paras bändi, ja ensi vuoden ehkä parhaasta päivästä on jo vahva aavistus.

Kulttuuritalolta aasinsillalla (tai raitiovaunulla, ehehe) Tavastialle, nimittäin parhaillaan siellä revittelee The Posies. Ken Stringfellown livekarismaa (ei voi sanoa lavakarisma, koska kovin paljon herra ei sillä puolella mellakka-aitaa viihtynyt) kerran sateisella Finnair-stadionilla todistaneena olisi tämäkin keikka kyllä kuumottanut, mutta aikataulut ei nyt oikein mätsänneet. Eikä lompakon sisältö. Jos turkulaisilla on huomenna parempi mäihä, suosittelen suuntaamaan Klubille.

Olipa muuten äärettömän huono idea alkaa kuunnella Posiesia juuri nyt. ÄÄÄÄÄ.

Tietääköhän nämä tyypit kuinka onnelliseksi ne tekevät pienen ihmisen

Indiesuosikki The National Helsinkiin maaliskuussa  

21.10.2010 09:29

Yksi maailman suurimmista indieyhtyeistä, brooklyniläinen The National saapuu vihdoin ensimmäiselle omalle keikalleen Suomeen. Viimeksi Ruisrockissa vuonna 2008 ja Ankkarockissa vuonna 2009 nähty yhtye esiintyy Helsingin Kulttuuritalolla 3. maaliskuuta. Konsertin liput tulevat myyntiin maanantaina 25. lokakuuta.

Tiketti


Kuka tarvitsee yli viiden tunnin yöunia, tai jaksaa harmitella peruuntuneiden luentojen vuoksi heräämistä, kun aamulla saa herätä tällaisiin uutisiin? Suonette anteeksi, jatkan nyt epämääräistä hypähtelyä ja virnistelyä keittiön puolelle keittämään aamupuuroa. Tämän päivän soundtrackia ei tarvi suuremmin miettiä.

 

Vaati muuten aika paljon itsekuria pitää kirjallinen antini näinkin maltillisena. Pakko kompensoida vähän: !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!