15 maaliskuuta 2014

Mene: Rufus Wainwright Kulttuuritalolla

Yksi ensimmäisistä asioista, jonka ostin saavuttuani Montrealiin vaihtoon syksyllä 2012 oli lippu Rufus Wainwrightin konserttiin – first things first. Harkittu sijoitus osoittautui ehdottomasti jokaisen dollarin ja sentin arvoiseksi.

Kuva näytti vielä iPhotossa normaalilta, mutta jostain syystä alaosa muuttui tekosalamalla käsitellyksi blogiin lisätessä.
Bare with me.


Rufus esiintyi yhtyeineen Église St Jean-Baptisten näyttävissä puitteissa ja tuli samalla ikiajoiksi muuttaneeksi mielikuvani sanasta kirkkokonsertti. Vai mitä sanotte encoresta, jota varten Rufus ilmestyi saarnastuoliin tooga päällään, kultainen laakerinlehtiseppele päässään ja naamio kasvoillaan, julistaen olevansa laulaja Rufus Wainwrightin sijaan Rufus Apollo, the god of music and all things sexy? Hetkeä myöhemmin mies johti tanssikulkuetta kirkon käytävällä ja päätyi lavalle syömään parin metrin pituista, Herra Kuoleman tarjoamaa salamipatonkia – statement, jonka navan alle sijoittuva kaksoismerkitys tehtiin livetilanteessa varsin selväksi.

Perussettiä.

Facepalm-tyyppi taustalla on muuten Rufuksen aviomies Jörn.

Musiikillisesti keikka oli täyttä timanttia alusta loppuun, aina pimeältä lavalta a cappellana esitetystä Candles-kappaleesta lopun tanssieuforiaan, jolloin kukaan ei tainnut malttaa enää pysyä aloillaan kirkonpenkissä.

Oli hauska huomata, että Rufus Wainwright on kotikaupungissaan paljon laajemman yleisön suosikki kuin esimerkiksi Suomessa: yleisön joukossa oli huomattavan paljon keski-ikäisiä pariskuntia, ja itse edustin selvästi junioriosastoa.

Kaiken kaikkiaan niin vaikuttava keikka, että se kohoaa helposti kaikkien aikojen top vitoseeni. (Älkää kysykö mikä se top vitonen on, tiedän vain että tämä kuuluu sinne.)

 

Wainwright esiintyy maanantaina soolona Kulttuuritalolla Best Of –kiertueensa tiimoilta ja lippujakin löytyy edelleen – jos vielä emmit, mene! Vaikka taustabändiä ei ilmeisesti mukana nyt olekaan, Rufus ottaa kyllä yleisönsä myös yksin. Miehen lavakarisma on vertaansa vailla ja flirttailu yleisön kanssa naurattaa ja ihastuttaa – kyseenalaisista välispiikeistä ei tingitty kirkossakaan. Jossain vaiheessa Rufus tosin kohotti erityisen härskin vitsin jälkeen katseensa kattoon ja totesi sorry, Jesus.  

Ja onhan se äänikin aivan kuulemisen arvoinen myös livenä. 


Kuvat © Ocean of Noise.

14 maaliskuuta 2014

Länsirintamalta jotain uutta


Sivusin tammikuussa kevättalven tulevien levyjen katsauksessa myös Moto Boyn uutta sinkkua Someday. Tuo biisituttavuus jäi kuitenkin vähän kädenlämpöiseksi, enkä harmikseni päässytkään vaipumaan täyteen 2007-nostalgiapäihtymykseen. Jäin kaipaamaan miehen debyyttialbumilta tuttuja kauniita melodioita – ja nyt vaikuttaa siltä, että toiveeseeni on vastattu!

Too Young To Know on juuri sellainen laulu, jota tanssitaan baarissa vähän surumielisenä, kun halutaan unohtaa kaikki. Elämää suurempaa kaipuuta soiva melodia, diskobiittiä ja juuri sopiva annos siirappia. Ah, 16-vuotias minä suorastaan värisee innosta. Anteeksi, mutta ei  tällaisesta biisistä voi kirjoittaa kuin sokerisesti. 


Markus Krunegårdin Du stör dig hårt på mig on ehtinyt viihtyä kuulokkeissani jo muutaman viikon. Tykkäsin Laakso-yhtyeestä kovasti aikoinaan, mutta Krunegårdin soolotuotantoon tutustuminen on jostain syystä jäänyt aina vähän vaiheeseen. Uuden biisin innoittamana otin vahingon nyt takaisin korkojen kera – ja sain soimata itseäni, miksi en ole aiemmin tutustunut levyihin muutamaa sinkkubiisiä enempää. Erityisesti debyytti Markusevangeliet ja viimeisin Korallreven & Vintergatan, huhhuh miten kovia kokonaisuuksia! Ja kaiken tämän olen siis aiemmin sivuuttanut, huolimatta siitä, että olen kokenut välillämme olevan syvän sielujen yhteyden siitä asti, kun Laakso-yhtye oli keikalla Aawastockissa ja neuvoin Markukselle, missä vessa oli.

No, joo. Krunegård-efekti ulottui sivumennen sanoen vielä paljon pidemmälle, ja sai aikaan pienen ruotsimanian tuossa helmikuun puolella: pariin viikkoon en kuunnellut juuri muuta kuin Krunegårdia ja Håkan Hellströmiä – hyvin intensiivisesti. Kuka tietää, ehkä se oli tuo lisääntyvä auringonvalo joka vaati elämään vähän lisää ruotsalaista kiihkeyttä (kyllä se on ihan oikea juttu, kuunnelkaa vaikka!).

Niin joo ja se itse biisi? Yksinkertaisen tarttuvaa, mukavasti kolisevaa, kasarisävytteistä rokkia. Muistuttaa vähän uukakkosta. Toimii. 


Vanha tuttu Kent ilmoitti pari viikkoa sitten uuden albuminsa näkevän päivänvalon 30. huhtikuuta. Pari päivää sitten siltä julkaistiin ensimmäinen sinkku Le Belle Epoque, jota mainostettiin etukäteen ruotsalaisia bussipysäkkejä myöten. Sen kokoinen biisi onkin kyllä kyseessä, ettei se vähempää ansaitsisikaan. Näen jo nyt tämän mahtipontisen kappaleen avaamassa Kentin tulevan kiertueen keikat (kertokaa nyt jo mille festarille lippuni ostan).

Mutta silti – ei tämä vielä ihan kylmiä väreitä aiheuta, kuten pari vuotta sitten jalat täysin alta ilmestyessään vienyt 999. Komea biisi, mutta jotenkin vähän ontto, alkusoittomainen olo siitä jää. Ehkä mieleni muuttuu muutaman lisäkuuntelun jälkeen, ehkä ei. Tuomio kallistuu silti plussan puolelle, ja uutta levyä odotan ihan innolla.



Ja lopuksi, vetoomus kaikille yllämainituille artisteille: voisitteko säästä opiskelijan rahoja ja tehdä Suomessa yhteiskiertueen? Kiitos.

Kära Moto Boy, Markus Krunegård och Kent, kan ni vara snälla och göra en Finlandsturné tillsammans? Tack.

10 maaliskuuta 2014

Iisa - s/t

Arvio on julkaistu Lapin Ylioppilaslehden numerossa 1/14.


Indiepopyhtye Reginasta tutun Iisa Pykärin ensimmäinen omalla nimellään julkaisema albumi on hyvin kirjaimellisesti soololevy, sillä kappaleissa ollaan paljon yksin – joko konkreettisesti tai oman pään sisällä.

Hidastempoisten ja melodialtaan aika yksinkertaisten kappaleiden suola ovatkin Iisan tekstit. Ne kertovat pienten, samaistuttavien hetkien kautta paljon suurempia tarinoita kuin ensi kuulemalta tajuaakaan. Loistoesimerkki tästä on Knipin kanssa duetoitu Puutarhajuhla, jonka tarinassa pariskunnan päällepäin idyllisen illan pinnan alla piilee ääneen lausumattomia jännitteitä.

Levyn yleisilme on pohtiva ja melankolinen. Slovaripainotteiset poplevyt alkavat usein helposti toistaa itseään, mutta Iisan kohdalla mielenkiinto säilyy. Juuri sopivasti vaihtelua tuovat pari nopeampaa biisiä, joiden helmi on jo loppukesästä sinkkuna julkaistu Perjantai, jossa otetaan kaikki irti yksinäisestä viikonlopusta. Soundien puolesta albumi sekoittaa kasari- ja aor-sävyjä Reginan vanhaan, elektronisempaan tuotantoon.

Iisan Reginasta tuttu aviomies Mikko Pykäri on ollut mukana tämänkin albumin teossa, mutta kokonaisvisio ja kappaleet ovat nyt Iisaa itseään. Ne kolme kappaletta, joissa Mikko on ollut mukana sävellystyössä, ovatkin levyn ainoat nopeat – ja Reginamaisimmat – biisit.