Länsirintamalta jotain uutta

Sivusin tammikuussa kevättalven tulevien levyjen katsauksessa myös Moto Boyn uutta sinkkua Someday. Tuo biisituttavuus jäi kuitenkin vähän kädenlämpöiseksi, enkä harmikseni päässytkään vaipumaan täyteen 2007-nostalgiapäihtymykseen. Jäin kaipaamaan miehen debyyttialbumilta tuttuja kauniita melodioita – ja nyt vaikuttaa siltä, että toiveeseeni on vastattu!

Too Young To Know on juuri sellainen laulu, jota tanssitaan baarissa vähän surumielisenä, kun halutaan unohtaa kaikki. Elämää suurempaa kaipuuta soiva melodia, diskobiittiä ja juuri sopiva annos siirappia. Ah, 16-vuotias minä suorastaan värisee innosta. Anteeksi, mutta ei  tällaisesta biisistä voi kirjoittaa kuin sokerisesti. 

Markus Krunegårdin Du stör dig hårt på mig on ehtinyt viihtyä kuulokkeissani jo muutaman viikon. Tykkäsin Laakso-yhtyeestä kovasti aikoinaan, mutta Krunegårdin soolotuotantoon tutustuminen on jostain syystä jäänyt aina vähän vaiheeseen. Uuden biisin innoittamana otin vahingon nyt takaisin korkojen kera – ja sain soimata itseäni, miksi en ole aiemmin tutustunut levyihin muutamaa sinkkubiisiä enempää. Erityisesti debyytti Markusevangeliet ja viimeisin Korallreven & Vintergatan, huhhuh miten kovia kokonaisuuksia! Ja kaiken tämän olen siis aiemmin sivuuttanut, huolimatta siitä, että olen kokenut välillämme olevan syvän sielujen yhteyden siitä asti, kun Laakso-yhtye oli keikalla Aawastockissa ja neuvoin Markukselle, missä vessa oli.

No, joo. Krunegård-efekti ulottui sivumennen sanoen vielä paljon pidemmälle, ja sai aikaan pienen ruotsimanian tuossa helmikuun puolella: pariin viikkoon en kuunnellut juuri muuta kuin Krunegårdia ja Håkan Hellströmiä – hyvin intensiivisesti. Kuka tietää, ehkä se oli tuo lisääntyvä auringonvalo joka vaati elämään vähän lisää ruotsalaista kiihkeyttä (kyllä se on ihan oikea juttu, kuunnelkaa vaikka!).

Niin joo ja se itse biisi? Yksinkertaisen tarttuvaa, mukavasti kolisevaa, kasarisävytteistä rokkia. Muistuttaa vähän uukakkosta. Toimii. 

Vanha tuttu Kent ilmoitti pari viikkoa sitten uuden albuminsa näkevän päivänvalon 30. huhtikuuta. Pari päivää sitten siltä julkaistiin ensimmäinen sinkku Le Belle Epoque, jota mainostettiin etukäteen ruotsalaisia bussipysäkkejä myöten. Sen kokoinen biisi onkin kyllä kyseessä, ettei se vähempää ansaitsisikaan. Näen jo nyt tämän mahtipontisen kappaleen avaamassa Kentin tulevan kiertueen keikat (kertokaa nyt jo mille festarille lippuni ostan).

Mutta silti – ei tämä vielä ihan kylmiä väreitä aiheuta, kuten pari vuotta sitten jalat täysin alta ilmestyessään vienyt 999. Komea biisi, mutta jotenkin vähän ontto, alkusoittomainen olo siitä jää. Ehkä mieleni muuttuu muutaman lisäkuuntelun jälkeen, ehkä ei. Tuomio kallistuu silti plussan puolelle, ja uutta levyä odotan ihan innolla.

Ja lopuksi, vetoomus kaikille yllämainituille artisteille: voisitteko säästä opiskelijan rahoja ja tehdä Suomessa yhteiskiertueen? Kiitos.

Kära Moto Boy, Markus Krunegård och Kent, kan ni vara snälla och göra en Finlandsturné tillsammans? Tack.

Kent - 999

Siis en kestä. Olen vain niin kovin onnellinen, että parin keskinkertaisen levyn jälkeen Kent on vihdoin julkaissut kappaleen, joka saa palan kurkkuun ja rinnassa aikaan samanlaisen puristuksen kuin Saker man ser, 747 ja kumppanit.

Hjärtligt välkomna tillbaka <3

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinikeltaista, jotain lainattua

Minulla on ollut vaikeuksia päättää mitä mieltä olen tästä Kentin uusimmasta.

En plats i solen tuli varmasti kaikille tuotantotiimin ulkopuolisille jonkinasteisena yllätyksenä, enkä kuulemani mukaan ollut ainoa, joka toivoi Kentin yllättävän myös soundillisesti tekemällä kesäisen kitararokkilevyn. Vaan ei. Ei ihan ainakaan. Nimittäin kyllä ne synat pauhaavat siellä edelleen, mutta eivät ihan niin päällekäyvästi kuin viime syksyn Rödissä. Kent tuntuu löytäneen sopivan tasapainon konetaustojen ja perinteisen kitarapohjaisen tyylinsä välille.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin lähinnä hämmentynyt, mutta kaiut 1990-luvun Kentistä yhdistettynä raikkaan kesäiseen tunnelmaan voittivat minut puolelleen jossain neljännen kuuntelukerran paikkeilla. En silti usko, että En plats i solen tulee jäämään suureksi merkkipaaluksi Kentin uralla ainakaan minun levyhyllyssäni. En usko, mutta eihän sitä voi tietää.

Nyt kyllä saatoin vähän puhua itseni pussiin, sillä juuri ne konevetoisimmat biisit tuntuvat kolahtavan kaikkein kovimmin, hahaa. Ismael on levyn alkupuolen ja Gamla Ullevi loppupuolen kohokohta, kumpikin raikkaita, tanssittavia ja kertosäevetoisia tapauksia. Kun jälkimmäinen julkaistiin noin kuukausi sitten singlenä yhtäaikaa Skisser för sommarenin kanssa, pidin Gamla Ullevia niistä kahdesta heikompana. Ei sillä, että Skisser för sommarenissakaan varsinaisesti mitään vikaa olisi, mutta eihän tällaisella introlla vaan voi mennä vikaan!

Olen kuitenkin jo tottunut siihen, että suurimmiksi lemppareikseni levyltä kuin levyltä nousevat yleensä ne, jotka eivät ensikuulemalta tee niin suurta vaikutusta (paitsi tämän levyn Passagerarelle tuskin käy niin, aika kaamea tapaus). Tai ehkä se kertoo vain siitä, että kuuntelen levyni niin puhki, että kyllästyessäni ensimmäisiin lemppareihin alkaa pakostakin löytää levyltä uusia kohokohtia. Tämänpäiväisestä ei-ole-mitään-kuunneltavaa-angstailusta (vrt. ei mitään päällepantavaa) päätellen jälkimmäinen järkeily voisi hyvinkin pitää paikkansa.