Näytetään tekstit, joissa on tunniste elbow. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elbow. Näytä kaikki tekstit

28 tammikuuta 2014

Kevättalven odotetuimmat

1. Eteeristä suomipoppia

Iisan debyyttialbumin ilmestymiseen ei ole enää monta päivää, enkä kyllä enempää jaksaisi enää odottaakaan. Kolme levyltä irrotettua sinkkua on jo julkaistu, ja lisäksi albumia on kuultu viikon levynä sekä YleX:ssä että Radio Helsingissä. Maistiaisten perusteella luvassa on aika yksinkertaisista palasista koottua, raikasta ja kuulasta poppia. Mitä parhainta musiikkia kevätauringon odotukseen siis.

Tällä hetkellä ehdoton suosikkini on uusin sinkku, Knipin kanssa duetoitu Puutarhajuhla. Elokuun hämärtyvistä illoista muistuttavaa, hienoisesti melankolista keinutusta. Puutarhan keijuvalot voi melkein nähdä.

Iisa ilmestyy 31. tammikuuta.


Bubbling under: eteeristä ruotsipoppia

Tutustuin ruotsalaisen Moto Boyn eli Oskar Humlebon musiikkiin ensimmäistä kertaa, kun tämä oli kiertämässä Suomea The Arkin lämppärinä syksyllä 2007. Kun tuo androgyyni olento oli luikauttanut ensimmäiset falsettisävelet punattujen huultensa välistä, ei mennyt montaa minuuttia siihen, että olin myyty. Sittemmin oma musiikkimakuni on kulkenut vähän toiseen suuntaan, mutta Moto Boyn tekemiset kiinnostavat jossain määrin edelleen.

Ensimmäinen tulevaa levyä edeltävä sinkku Someday julkaistiin parisen viikkoa sitten. Jotain sinänsä kauniista biisistä jää kuitenkin puuttumaan. Esimerkiksi esikoisalbumin Young Love ja Beat Heart ovat lähes sietämättömän täydellisiä ja sydämeenkäypiä popkappaleita - sormet ristiin, ettei Moto Boy ole vuosien varrella kadottanut melodiantajuaan!

Keep Your Darkness Secret ilmestyy 26. maaliskuuta.



2. Amerikkalaista mahtipontisuutta

Los Angelesilaisen NO:n Don't Worry, You'll Be Here Forever oli toissa talven kuluneimpia julkaisuja kuulokkeissani. Suurelle The National-fanille bändin samantyyppinen tunnelmallinen, mutta vähän ulospäinsuuntautuneempi paisuttelu osui ja upposi heti. Kun albumia ei alkanut kuulua, ehdin jo pelätä, että että yhtye on eksynyt hypeensä, eikä levyä saada tehtyä ollenkaan.

Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi. Uusi sinkku Leave The Door Wide Open vyöryy kohti kuin valtameri ja sykähdyttää ihan yhtä vahvasti kuin vanhatkin biisit - onneksi, huh. Odotukset helmikuisen albumin suhteen ovat todellakin korkealla.

El Prado ilmestyy 18. helmikuuta.



Bubbling under: brittiläistä mahtipontisuutta

Brittiläinen mahtipontisuus on luonnollisesti vähän sisäänpäinkääntyneempää ja jollain tapaa varautuneempaa - malliesimerkkinä maaliskuussa jo kuudennen studioalbuminsa julkaiseva Elbow. En olekaan vähään aikaan yhtyettä kuunnellut, mutta jo Guy Garveyn aksentin kuuleminen pitkästä aikaa tuo mukavan lämpimän ja turvallisen tunteen.

Pari viikkoa sitten nettiin ilmestyi albumilta lohkaistu Fly Boy Blue / Lunette, hienovarainen ja kaunis biisi. Tänään julkaistiin ensimmäinen virallinen sinkku New York Morning, jota kuunnellessa tulee mieleen, että yritetäänköhän tässä nyt vähän tehdä uutta One Day Like Thisia - niin samantapainen on tarinan asetelma uuteen päivään heräämisestä. Ihan itseplagioinnin alueelle ei kuitenkaan astuta, sillä siinä missä One Day Like This kasvaa järkälemäisen suureksi, New York Morning jää vähän maltillisemmaksi ja rennommaksi kappaleeksi. Yhtyeelle tunnusomaisesti biisi on silti mahtavasti loppua kohti kasvava - ja siitähän tämä mahtipontisuusnarkkari tykkää.

The Take Off and Landing of Everything ilmestyy 10. maaliskuuta.



3. Perinnetietoista suomirokkia

Olavi Uusivirran uuden sinkun yhteydessä on subjektiivisen arvioni mukaan mainittu Tehosekoitin noin 80 prosentissa tapauksia. Ja joo, ei syyttä. Muistan ajatelleeni jo viime kesän ja syksyn keikoilla Rakkautta ilmassa (?) -kappaleen aikana, että tämän voisi ihan hyvin kuvitella Oton laulamaksi. Mutta se Tehosekoittimesta.

Uusivirran omassa tuotannossa uusi biisi muistuttaa eniten vuoden 2005 Me ei kuolla koskaan -albumia - sillä erotuksella, ettei tuolta levyltä taida löytyä yhtään näin kovaa iloluontoista rokkibiisiä. Pariin viime levyyn verrattuna nyt on siirrytty pohdiskelevammasta ja taiteellisemmasta materiaalista selvästi festari- ja yhteislauluystävällisempään suuntaan. Mutta Uusivirran itsensä sanoja lainatakseni, ei se väärin oo - ainakaan, jos sen tekee näin hyvin.

Ikuiset lapset ilmestyy 28. helmikuuta.



Bubbling under: perinnetietoista ruotsipoppia

Jos suomirokki on vakiintunut käsite, sitä on varmasti myös ruotsalainen pop-osaaminen. Kuuluisimmasta ja laadukkaimmasta päästä on varmasti 90-luvun suuruus The Cardigans. Solisti Nina Persson on julkaissut aiemmin kaksi albumia A Camp -sivuprojektinsa kanssa, mutta nyt on luvassa ensimmäinen Perssonin omalla nimellä julkaistava sooloalbumi.

Laadukkaan, viimeisen päälle tehdyn popin kääntöpuolena on usein helposti hajuttomuus ja mauttomuus. Se saattaa kahden tähän mennessä ilmestyneen sinkun perusteella olla myös Perssonin albumin kompastuskivi. Sekä Dreaming of Houses että Animal Heart ovat kauniita, hyvin tehtyjä kappaleita. Mutta sitä eläimellistä sydäntä saisi Persson väläyttää mielellään vähän enemmän. Äänestä kun löytyy tarvittaessa mahtavaa rosoisuutta - siitä todistaa esimerkiksi tämä TSOOL:in poikien kanssa vedetty Whole Lotta Love -coveri - Led Zeppelin-äijien nenän edessä, noin sivumennen sanoen.

Animal Heart ilmestyy 31. tammikuuta. 


24 heinäkuuta 2011

Ruissi-lauantai: Kippish!

Festarisieni festariaamiaisella.
 
Ruisrockin helteinen lauantai käynnisteltiin iltapäivän aamiaisella Aurajoen rannalla. Kun lähdimme kohti festaribussia, bongasin rantakahvilan pöydässä aamukahvia nauttimassa Nationalin kitaristin. !!! Olisin niin halunnut mennä sanomaan jotain, esimerkiksi kiittämään siitä kuinka The National on olemassaolollaan tehnyt elämästäni paljon mielekkäämpää, mutta aivot menivät jumiin ja kävelin vain ohi. Pitkiä silmäyksiä Dessner-veljeksen kanssa kyllä vaihdoimme, liekö tunnistanut minut eiliseltä (olin yleisössä juuri hänen kohdallaan) tai sitten vaan ihmetteli että mitä tuo oikein tuijottaa. No, sitten kun Matt Berninger kävelee vastaan niin en ainakaan kävele ohi.

Uusi Fantasia feat. Rainer Freeman

Eläimellisen, infernaalisen ja epätodellisen kuuman bussimatkan aikana luulin hikoilevani pois paitsi aurinkorasvani myös naamani ja loputkin ihoni pinta-alasta. Sai arvostamaan Ruissalon puiden varjostamaa patikkamatkaa ihan eri tavalla! Uusi Fantasia oli juuri ehtinyt aloittelemaan settinsä, kun saavuimme alueelle. Tuttuun tapaan omalta osalta päivän ensimmäinen esiintyjä jäi lämmittelijän rooliin ja tyydyin heilumaan maltillisesti puoli-uneliaassa teltassa.

Kyllä se Terhi on ja ne hiukset on.
Teltasta suunnattiin niitylle Scandinavian Music Groupin vetämää yhteislaulutuokiota varten. Vaikka SMG:n kuunteluaikakausi ajoittuu omalla kohdallani lähinnä sinne muutaman vuoden taakse Hölmö rakkaus, ylpeä sydän ja Missä olet Laila? -levyn tienoille - ja vaikka ne Terhi Kokkosen legendaariset hiukset olivat kiinni (!!!) - tarjosi SMG aivan mukavaa soitantoa piknikin ja jopa pienen hippityttötanssahtelun taustalle. Näen jo yhtyeen sieluni silmin 15-20 vuoden päästä mikkoalatalot ynnämuut syrjäyttäneenä vetämässä pikkukaupunkien kesäterasseilla lauluiltoja oman tuotantonsa pohjalta.

Niksi-Pirkka-henkinen festarisormus.
Iltapäivällä kulutin aikaa myös hankkimalla suolarajat mekkoon uimareissun seurauksena sekä jonottamalla puoli tuntia vajaan kuuden euron viinilasillista, joka maistui samalta kuin se viini, jota saa kaupasta samaan hintaan pullollisen. Ensin mainittu oli sen arvoista, jälkimmäinen ei.

Niittylavalle suunnattiin sitten takaisin seuraamaan Von Hertzen Brothersin keikkaa. Veljeksiä en ole nähnyt livenä sitten kesän 2007, jolloin sekä näkemäni keikka että edellisvuonna ilmestynyt albumi Approach olivat äärettömän kovia. Valitettavasti Ruissi-keikan kohokohtana jäi mieleen lähinnä introvideo, jossa vhb-faija spiikkasi rokkaavat pikkupoikansa lavalle. Kivahan poikia oli kyllä katsella, mutta kun settilista painottui aika vahvasti uusimman levyn tasapaksuun materiaaliin, jota en ole kuullut ollenkaan, aika äkkiä kävi aika pitkäksi. Suuntasimme siis telttaan Anna Calvia odottelemaan niin hyvissä ajoin, että päädyimme vahingossa eturiviin. Sattuuhan näitä.

Festarisieni Anna Calvin tunnelmissa.

Anna Calvi oli yksi eniten odottamistani Ruisrockin esiintyjistä, kun taas festariseurani ainoa kosketus artistiin ennalta oli Edith Piaf -coveri Jezebel, josta hän ei pitänyt - livenä kuulemma olikin sitten onneksi paljon parempi. Jähmeää yleisöä ihmettelin hieman keikan aikana, ja jälkeenpäin huomasinkin useamman olleen arvioissaan sitä mieltä, ettei Calvin karisma ja/tai biisimateriaali kantaneet keikan loppuun asti. Olen eri mieltä. Minä nimittäin olin neidon hienovaraisen karisman, häpeilemättömän mahtipontisten kappaleiden ja MIELETTÖMÄN äänen edessä aivan myyty. Jos jollain on pokkaa, ääntä ja taitoa coveroida esikoislevynsä biisien seassa Elvistä ja ottaa kappale täysin suvereenisti omakseen, ei voi kuin rakastaa.

Niiden, joiden mielestä keikka olisi sopinut paremmin intiimimpään klubiympäristöön, kannattaa suunnata lokakuussa Tavastialle. Keikalle näyttää Tiketin mukaan olevan vielä rajoitetusti lippuja jäljellä. 

Anna, jumalatar.

Kahvitauon jälkeen palattiin hyvissä ajoin telttaan odottelemaan illan kruunaavaa Elbow'ta. Ja millainen kruunu siitä tulikaan! Etukäteen Elbow'n ja Rubikin päällekkäisyys aikataulussa harmitti armottomasti, mutta oli jo unohtunut siinä vaiheessa, kun bändi saapui lavalle. Vaikka Elbow-tuntemukseni ennen Ruisrockia rajoittui The Seldom Seen Kid -albumiin ja heikkoon tutustumiskierrokseen build a rocket boys! -uutukaisesta, odotin keikkaa vähintäänkin innoissani. Elbow vain ylitti odotukseni vielä satakertaisesti. Mikäli olette lukeneet toimittajien ja bloggareiden arvioita keikasta, tiedätte todennäköisesti ne tärkeimmät - maailmojasyleilevä tunnelma, karismaattinen ja sympaattinen Guy Garvey, sekä hienonhieno keikka, joka todennäköisesti hankki bändille monta uutta fania. Mainitsen ne silti vielä kerran, koska se keikka vaan oli todella niin hyvä.

Elbow sai festarisienenkin tiloihin.

Ruisrock 2011 kiteytyy mielessäni siihen hetkeen, kun telttakansa nostaa kädet ilmaan ja huutaa yhteen ääneen että we got open arms for broken hearts. Todellisuudessa minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka suuri osa yleisöstä oli yhtä fiiliksissä, mutta edessä se tuntui koko teltalta. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä, sillä se oli oi niin kaunista.

Mellakka-aidat on tehty ylittämistä varten.


Keikan jälkeen uhmasin järkkäreitä ja mellakka-aitoja saalistamalla lavan ja aidan väliseltä no-man's-landilta settilistan muistoksi yhdestä elämäni parhaista keikoista. Olisi jäänyt harmittamaan liian paljon, jos joku muu olisi poiminut mukaansa järkkärin huonosti tähtäämän paperitollon.

Paulan ja Miran Mainiot Paljetit.

Lauantain pääesiintyjää PMMP:tä jäätiin seuraamaan vielä jonkin matkaa. Yleensä en juuri bändistä välitä, mutta pakko on minunkin myöntää että hyvin ottivat kyllä pääesiintyjän tittelin haltuun. Ulkomusiikilliset elementit elävöittivät show'ta kivasti, mutta niitä ei ollut niin paljon että katsojalle olisi tullut ns. kikkailun maku suuhun. Edellisillan Prodigyyn verrattuna ihmiset tuntuivat kauempanakin olevan aika messissä eivätkä vain seisoskelleet. Kun sain kuulla vielä PMMP-lempparini San Franciscon, oli keskustaa kohti hyvä lähteä taivaltamaan särkevin jaloin, väsyneenä ja onnellisena - oikeassa festarimielentilassa siis.