22 joulukuuta 2011

Mutta mitä tapahtui Susi-Patelle?

Patrick Wolf Tavastialla 6.12.2011

Edellisessä Patrick Wolf -keikkakokemuksessani parin vuoden takaa oli kaikki tuhkimotarinan ainekset. Kuulin artistista ensi kertaa keikkauutisen yhteydessä, kuuntelin muutaman biisin, tykkäsin ja varasin keikkalipun, mutta en lunastanut sitä. Varasin lipun keikalle varmaan vielä noin kymmenen kertaa miettiessäni että lähteäkö vai eikö, mutten lopulta sitten lunastanut lippua. Keikkapäivän aamuna kävin sähköpostissa ja kas, olin voittanut liput keikalle Radio Helsingistä!


Suunnistin keikalle avoimin mielin ja ainoana toiveenani koukutuskappale Tristan, ja Wolf ylittikin odotukseni ihan totaalisesti. Vaikka en tuntenut kappaleista lopulta kovinkaan monta, keikka tempaisi mukaansa heti alussa, eikä intensiteetti hellittänyt hitaampienkaan tunnelmointien aikana. Yleisökin osoitti paikoin jopa sellaista innostusta, jota olen muutoin tavannut vain The Arkin hysterian partaalla yleensä keikkuvassa keikkayleisössä.

Mitä lie sitten tapahtunut kahden vuoden aikana, vai oliko kyseessä vain huono ilta, mutta itsenäisyyspäivänä nähty Tavastian-keikka ei yltänyt lähellekään edellisen tasoa. Tietty nyt olivat odotuksetkin huomattavasti korkeammalla, kun tiesin, mihin herra halutessaan pystyy, mutta kyllä suurin syy oli artistissa itsessään. Susi-Pate tuntui keskittyvän lähinnä poseeraukseen, eikä hänestä välittynyt minkäänlaista intoa lavalla olemiseen. Olisin kovasti halunnut tanssia, mutta tunnelma ei noussut kertaakaan niin korkealle, että se olisi tuntunut luonnolliselta.

Akustinen versio Hard Timesista aloitti setin, ja siinä vaiheessa ajattelin Wolfin vasta keräilevän voimiaan myöhempää nostatusta varten. Seuraavana kuultiin lupaava Time Of My Life, joka sai jo nyökyttelemään hyväntuulisena, mutta sitten odotettua nousua ei tullutkaan. Olen sen verran itsekäs, että haluaisin yleensä kuulla lempparibiisini mahdollisimman alkuperäisversioille uskollisina, joten Tristanin saksofonivetoinen sovitus oli sekin vähän pettymys. Keikan parhaita hetkiä tarjosivat peräkkäin kuullut uusimman levyn kaunis The Future (jonka lomassa kuultiin myös pätkä Joni Mitchellin Blueta), sekä hyväntuuliset Magic Position ja Bermondsey Street.


Tässä vaiheessa tunnelman vaan olisi pitänyt olla jo riehakas ja riemullinen, mutta se tuntui jumittuneen nyökyttely- ja hytkymisasteelle. Suoraan sanottuna tylsäksi kävi. Yleensä olen keikoilla se, joka taputtaa viimeiseen asti ja antaa kiireisempien juosta encoren alkaessa narikkaan, mutta tällä kertaa viimeiseen bussiin ehtiminen painoi vaa'assa enemmän kuin The Cityn viimeiset sävelet.

Patrick, why do you do this to me?

2 kommenttia:

  1. Keikka oli varmasti vaisumpi kuin Paten setit yleensä, mutta tää oli ensimmäinen keikkani (kiitos välimatkan + muiden hässäköiden silloin viime kerralla, arrrrrgh), joten olin pilvissä joka tapauksessa. ;) Lahjakasta tyyppiä on aina ilo katsella! Lisäksi täytyy sanoa, että encore oli parasta antia koko iltana, joten harmi, että lähdit ennen sitä (?). :/

    Huomenna kuitenkin (vihdoin!) Alice&Junessa juttua keikasta kuvineen, jos kiinnostaa. :)

    VastaaPoista
  2. Juu, ei Paten monilahjakkuutta kyllä käy kieltäminen. Encoresta tykkäsin myös, mutta en saanut parin tunnin seisoskelun jälkeen enää fiilistä nousemaan... Melkein loppuun seurasin kyllä, livahdin vain juuri ennen tungosta narikkaan :)

    Kävinkin juuri vilkaisemassa, keikkakokemukset on kuitenkin aina niin henkilökohtaisia että kiva kuulla muidenkin mielipiteitä. Ja upeita kuvia, harmikseni unohdin itse kameran kotiin!

    VastaaPoista