Helisten, kilisten, kalisten, kolisten

Reginan Soita mulle on viihtynyt levysoittimessani varsin aktiivisesti heti ilmestymisestään asti, eli jo lähes kuukauden verran. Meinasinkin jättää tämän postauksen kokonaan tekemättä, koska tuntui, että albumista on varmasti kaikki oleellinen jo suomalaisessa musiikkimediassa ehditty puimaan. Sitten tajusin, että eipäs olekaan - nythän sen vasta tietää, miten levy oikeasti kuuntelua kestää (erittäin hyvin)! Mulla nimittäin kestää hyvinkin se kuukausi, että pääsee kunnolla albumiin sisälle: alkuihastusbiisit saattavat paljastua lopulta aika kertakäyttöisiksi ja levyltä nousee usein pitemmän päälle yllättäviäkin suosikkeja esille.


Levyn aloittava Unessa ei vakuuttanut vielä ensikuulemalla, mutta on sittemmin takertunut korvaan ihan kiitettävästi. Nimensä mukaisesti biisissä on vielä hieman unelias, varovaisen herättelevä tunnelma - suureksi osaksi Iisan puoleensavetävän, totuttua matalamman henkäilyn ansiosta. Unessa onkin saanut lempeästi herätellä minuakin aika monena alkusyksyn aamuna.

Pride-sinkku Haluan sinut taas vietteli puolelleen välittömästi jo ensikuulemalla erityisesti oletko sinäkin se oikea -säkeellään. Siis ah! Biisissä yhdistyvät vastustamattomasti alkuihastumisen perhosia-vatsassa-olo sekä sen tosiasian tunnustaminen, että on ihan okei ettei tästä(kään) ehkä tule elämää suurempaa rakkaustarinaa.




Lepään aalloilla on rauhallisempi välipala ennen Jos et sä soita -sinkkubiisiä, joka on kestänyt kuuntelua jo keväästä asti. Uutuudenviehätys on toki kuukausien myötä kadonnut, mutta onhan se edelleen niiin valloittava. Kesä 2011 säilöttynä musiikin muotoon.

Päivät valuvat on samaan aikaan suloisen haikea, välinpitämätön ja eteenpäin katsova, menevä ja pysähtynyt. Yksi lemppareistani. Timanttista putkea jatkaa tämän hetken ehdoton suosikkini Mustavalkeaa: Iisa kujertaa suloisemmin kuin koskaan, väreillä leikkivä sanoitus on hilpeä ja aito. Ihana, ihana, ihana.



Ui mun luo jää hieman edellisen biisin varjoon, mutta sopii rauhoittamaan tunnelmaa ilakoinnin jälkeen. Harjun takaa on näennäisen simppeli mutta kiehtova, ehkä eniten "vanhasta" Reginasta muistuttava kappale tällä albumilla. Erotunnelmissa leijuva Valveilla ei tee itsestään suurta numeroa, ja albumi päättyykin kuin varkain - ai nytkö jo?

Soita mulle on ehdottomasti yksi vuoden ykkösalbumeista - ja reilun puolen tunnin kestossaan aivan täydellisen pituinen. Regina loi nahkansa jälleen todella onnistuneesti, mutta ei onneksi kalunnut puhki uutta soundiaan. Parikin biisiä lisää, ja albumi olisi voinut ruveta toistamaan itseään ja tunnelma laskea loppua kohden ratkaisevasti. Nyt sitä ei kuitenkaan ehdi tapahtua, vaikka loppupää alkupuolelle biisimateriaalissa häviääkin. Soita mulle on edeltäjäänsä Puutarhatrilogiaa kompaktimpi paketti, joka jättää kuulijan juuri sopivasti haluamaan lisää. Viimeisen biisin hiljennyttyä on vaikea olla laittamatta levyä soimaan alusta uudelleen.

Lisää jätti janoamaan myös Flow'ssa nähty festarisetin puolikas, ja klubikeikka on ehdottomasti tämän albumin tiimoilta nähtävä. Ainakaan näillä näkymin Reginaa ei päästä täällä napapiirin tuntumassa tänä talvena kuulemaan, joten suunta on 11. marraskuuta siis Ouluun ja nelivitoseen.

Flow-lauantai

Jos Flow-perjantaista jäikin lämmittelyn maku suuhun, niin lauantai tarjosi heti päivän aluksi sellaisen rakkaussuoran että oksat pois.

Ehdin siniseen telttaan juuri kun Delay Trees lopetteli setin ensimmäistä biisiään. Bändi käynnisti festaripäivän sopivan hellästi - ei vaatinut paljon, mutta antoi reilun puolen tunnin verran suloista unelmointia. Goldia lukuun ottamatta kuulin kaikki suurimmat lempparini - Cassette 2012, About Brothers ja 4:45 Am. Onneksi Delay Trees muistutti olemassaolostaan juuri sopivasti syksyn lähestyessä! Olitpa paikalla tai et, keikkaa voi näin jälkikäteen fiilistellä streamina ruotsalaisella Gimme Indie -sivustolla.

Delay Treesin lyhyen setin ansiosta ehdin näkemään Yonan keikkaakin päälavalla ihan mukavasti. Olisin mieluusti halunnut kuulla elävänä ensimmäisen ja toisen albumin lempparit Laulun ja Toisen oman, mutta jo Uusi sävel ja Maantien laitaa sulostuttivat iltapäivää kiitettävästi. Yona menee levyltä kuunneltuna omille korvilleni joskus maalaistunnelmointeineen vain jotenkin yli, mutta livenä toimii kyllä aina.

Maalaistyttö oli tainnut haksahtaa kaupungissa paljetteihin.

Seuraavaksi palattiin taas telttaan, jossa sulosäveliä jatkoi Regina, joka kuulosti entistä paremmalta. Uuden levyn soundit tuntuvat ihanan tuoreelta ja maustoivat kivasti vanhempiakin biisejä. Olin kuulevinani myös Iisa Pykärin laulusoundissa uusia, syvempiä vivahteita - liekö johtunut siitä vai mistä lie, mutta myös Iisa oli ihanampi kuin koskaan. Ja Haluan sinut on vaan siis niiiin ihana. Myös Reginan keikka löytyy gimmeindiestä.

Ihana, ihanampi, Iisa.

Pitkällisen sisäisen taistelun jälkeen päädyin jättämään Reginan setin puolitiehen ja siirryin ihastelemaan Magenta Skycodea. Ruisrockissa jäin ilman Jori Sjöroosin halausta vaikka eturivissä oltiinkin, ja olin vähän pettynyt, kun en nytkään päässyt korjaamaan tilannetta. Bändi veti kuitenkin päälavalla niin maailmojasyleilevän setin ettei halaustrauma onneksi jäänyt päällimmäiseksi. Kamera täyttyi jälleen enkelikuvilla ja mieli harmonialla ja onnella. Rakkautta vaan.

Jori Sjöroos ja epätoivon hetki.

Open Source Stagella kävin vilkaisemassa Wannabe Ballerinas -ryhmää, joka voitti minut puolelleen heti tanssimalla ensimmäisen numeronsa Arcade Firen tahtiin. Vaikka pirueteissa horjahdeltiin ja nilkat ojentuivat välillä vähän sinnepäin, se ei ollut esityksen kannalta oleellista. Oleellisempaa oli se, kuinka lavalta välittynyt into ja ilo saivat minut ikävöimään balettitunteja.

Miksi meiän esityksissä ei koskaan ollut saippuakuplia?

Kovasti hypetetty The Pains of Being Pure at Heart kuulosti kolmen biisin perusteella kivalta ja mukavalta, muttei suuremmin hetkauttanut bändiä tuntematonta. Chocolate Fudge Brownien kanssa nautittu Jo Stance taas oli teknisesti taidokasta, mutta makuuni liian sisäsiistiä.

Man with a bedroom voice.

Illan seuraava säväyttäjä oli Mayer Hawthorne & The County sinisessä teltassa. Hawthornen soul-ilottelu vei mukanaan tuotantoa pintapuolisestikin tuntevan, ja koko teltta tuntui tekevän käsillään sadetta ja nauttivan. Olen myös ihan varma, että Hawthorne piilotteli aurinkolasiensa takana ääneensä sopivia bedroom-eyesejä.

Hawthorne-lempparini The Ills jäi valitettavasti kuulematta, kun päälavalla aloitteli jo festarin partaisin mies, Iron & Wine. Olin odottanut folk-herkistelyä parasta laatua, mutta bändi soikin livenä yllättävän isosti ja rempseästi, mutta myös valitettavan tasapaksusti. Lykke Lin peruuntumisesta johtuen Iron & Wine sai soittaa puolentoista tunnin pituisen keikan, mikä oli kuitenkin mielestäni bändille ennemminkin karhunpalvelus. Samantyylisesti sovitetut biisit ja välillä loputtomalta tuntuneet jamittelut kävivät aika pian puuduttaviksi. Tree by the River ja Boy With a Coin saivat potkittua keikkaan loppupuolella vähän eloa, mutta luovutin silti ennen loppua. Klubiympäristössä, jossa herkät ja reippaat kappaleet erottuisivat toisistaan paremmin ja pienemmillä nyansseilla, bändi ehkä toimisi paremmin.

Tylsähkö Iron & Wine ja perunut Lykke Li veivät yhteisvaikutuksellaan seurueen festarifiilikset jo vaarallisen syvään suvantoon, mutta onneksi sinisessä teltassa esiintyi nainen, joka sai kaikki ankeilut unohtumaan. Janelle Monáe ansaitsee kaiken hehkutuksen, jota olette hänestä ja kyseisestä keikasta kuulleet - se oli MIE-LE-TÖN. Tunsin Monáen tuotantoa etukäteen vain parin kappaleen verran, mutta se ei haitannut menoa yhtään. Vaikka bändi vaikutti säntäilevän lavalla täysin päättömästi, se ei kuulunut tarkassa soitossa muuna kuin loistavana meininkinä. Oli myös virkistävää nähdä vaihteeksi nuori naisartisti, jonka karisman suuruus ei ole suoraan verrannollinen paljastetun ihon pinta-alaan. Monáe on valovoimainen esiintyjä ja loistava laulaja, joka täytyy ehdottomasti nähdä livenä, jotta musiikkinsa koko taika paljastuu. Tässäpä artisti, jolle toivon suurta menestystä täydestä sydämestäni!

Janelle... MONÁE!

Ilmiömäisen Monáen jälkeen olo oli helpottunut - näiltäkin festareilta löytyi ainakin se yksi VAU-keikka - ja niin vaikuttunut, että Empire of the Sun kuulosti päälavalla jokseenkin tyhjänpäiväiseltä, vaikka parin biisin perusteella olikin viihdyttävä, varsinkin visuaalisesti.

We Are the Suvilahti People!

Loppuillasta muodostuikin sitten kolmen tunnin tanssiputki ensin takapihalla, sitten Open Source Stagen kasarimeiningeissä ja lopulta konttiaukiolla salsan tahdissa. Hyvä päivä, hyvä yö!