Perinteinen palkkapäivän levykauppareissu keräsi hyllyyni aika kattavan tiivistelmän vuoden parhaista levyistä (minun aikajanassani tähän voidaan lukea tällä kertaa myös lähes vuosi sitten ilmestynyt Minä ja Ville Ahonen...), jotka ovat syystä tai toisesta tähän mennessä jääneet fyysisessä muodossa hankkimatta. Ja kyllä, minä 90-luvun jäänne ostan edelleen cd-levyjä. Erityisesti Bon Iver kuumottelisi kyllä vinyyliversiona, harmi vaan ettei opiskelijabudjetissa ole hirveästi tilaa levyille, joiden kuunteluun ei omista edes sopivaa levysoitinta. Vaan voisihan sitä ehkä sijoittaa ihan jo koriste-esineenä...
Minä ja Ville Ahosen samanniminen albumi osoittautui paitsi mielettömäksi, koukuttavaksi albumiksi ja todella liian pitkään venyneeksi hankinnaksi, myös jokseenkin kieroutuneeksi valinnaksi juoksulenkkiä tahdittamaan - juoksen niin kauan että sydämeni pysähtyy ja niin edelleen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti