Ensimmäinen älppärini

"Ei mul oo sanoja. Rakkautta vaan." 

-Jori Sjöroos

Flow-lauantai

Jos Flow-perjantaista jäikin lämmittelyn maku suuhun, niin lauantai tarjosi heti päivän aluksi sellaisen rakkaussuoran että oksat pois.

Ehdin siniseen telttaan juuri kun Delay Trees lopetteli setin ensimmäistä biisiään. Bändi käynnisti festaripäivän sopivan hellästi - ei vaatinut paljon, mutta antoi reilun puolen tunnin verran suloista unelmointia. Goldia lukuun ottamatta kuulin kaikki suurimmat lempparini - Cassette 2012, About Brothers ja 4:45 Am. Onneksi Delay Trees muistutti olemassaolostaan juuri sopivasti syksyn lähestyessä! Olitpa paikalla tai et, keikkaa voi näin jälkikäteen fiilistellä streamina ruotsalaisella Gimme Indie -sivustolla.

Delay Treesin lyhyen setin ansiosta ehdin näkemään Yonan keikkaakin päälavalla ihan mukavasti. Olisin mieluusti halunnut kuulla elävänä ensimmäisen ja toisen albumin lempparit Laulun ja Toisen oman, mutta jo Uusi sävel ja Maantien laitaa sulostuttivat iltapäivää kiitettävästi. Yona menee levyltä kuunneltuna omille korvilleni joskus maalaistunnelmointeineen vain jotenkin yli, mutta livenä toimii kyllä aina.

Maalaistyttö oli tainnut haksahtaa kaupungissa paljetteihin.

Seuraavaksi palattiin taas telttaan, jossa sulosäveliä jatkoi Regina, joka kuulosti entistä paremmalta. Uuden levyn soundit tuntuvat ihanan tuoreelta ja maustoivat kivasti vanhempiakin biisejä. Olin kuulevinani myös Iisa Pykärin laulusoundissa uusia, syvempiä vivahteita - liekö johtunut siitä vai mistä lie, mutta myös Iisa oli ihanampi kuin koskaan. Ja Haluan sinut on vaan siis niiiin ihana. Myös Reginan keikka löytyy gimmeindiestä.

Ihana, ihanampi, Iisa.

Pitkällisen sisäisen taistelun jälkeen päädyin jättämään Reginan setin puolitiehen ja siirryin ihastelemaan Magenta Skycodea. Ruisrockissa jäin ilman Jori Sjöroosin halausta vaikka eturivissä oltiinkin, ja olin vähän pettynyt, kun en nytkään päässyt korjaamaan tilannetta. Bändi veti kuitenkin päälavalla niin maailmojasyleilevän setin ettei halaustrauma onneksi jäänyt päällimmäiseksi. Kamera täyttyi jälleen enkelikuvilla ja mieli harmonialla ja onnella. Rakkautta vaan.

Jori Sjöroos ja epätoivon hetki.

Open Source Stagella kävin vilkaisemassa Wannabe Ballerinas -ryhmää, joka voitti minut puolelleen heti tanssimalla ensimmäisen numeronsa Arcade Firen tahtiin. Vaikka pirueteissa horjahdeltiin ja nilkat ojentuivat välillä vähän sinnepäin, se ei ollut esityksen kannalta oleellista. Oleellisempaa oli se, kuinka lavalta välittynyt into ja ilo saivat minut ikävöimään balettitunteja.

Miksi meiän esityksissä ei koskaan ollut saippuakuplia?

Kovasti hypetetty The Pains of Being Pure at Heart kuulosti kolmen biisin perusteella kivalta ja mukavalta, muttei suuremmin hetkauttanut bändiä tuntematonta. Chocolate Fudge Brownien kanssa nautittu Jo Stance taas oli teknisesti taidokasta, mutta makuuni liian sisäsiistiä.

Man with a bedroom voice.

Illan seuraava säväyttäjä oli Mayer Hawthorne & The County sinisessä teltassa. Hawthornen soul-ilottelu vei mukanaan tuotantoa pintapuolisestikin tuntevan, ja koko teltta tuntui tekevän käsillään sadetta ja nauttivan. Olen myös ihan varma, että Hawthorne piilotteli aurinkolasiensa takana ääneensä sopivia bedroom-eyesejä.

Hawthorne-lempparini The Ills jäi valitettavasti kuulematta, kun päälavalla aloitteli jo festarin partaisin mies, Iron & Wine. Olin odottanut folk-herkistelyä parasta laatua, mutta bändi soikin livenä yllättävän isosti ja rempseästi, mutta myös valitettavan tasapaksusti. Lykke Lin peruuntumisesta johtuen Iron & Wine sai soittaa puolentoista tunnin pituisen keikan, mikä oli kuitenkin mielestäni bändille ennemminkin karhunpalvelus. Samantyylisesti sovitetut biisit ja välillä loputtomalta tuntuneet jamittelut kävivät aika pian puuduttaviksi. Tree by the River ja Boy With a Coin saivat potkittua keikkaan loppupuolella vähän eloa, mutta luovutin silti ennen loppua. Klubiympäristössä, jossa herkät ja reippaat kappaleet erottuisivat toisistaan paremmin ja pienemmillä nyansseilla, bändi ehkä toimisi paremmin.

Tylsähkö Iron & Wine ja perunut Lykke Li veivät yhteisvaikutuksellaan seurueen festarifiilikset jo vaarallisen syvään suvantoon, mutta onneksi sinisessä teltassa esiintyi nainen, joka sai kaikki ankeilut unohtumaan. Janelle Monáe ansaitsee kaiken hehkutuksen, jota olette hänestä ja kyseisestä keikasta kuulleet - se oli MIE-LE-TÖN. Tunsin Monáen tuotantoa etukäteen vain parin kappaleen verran, mutta se ei haitannut menoa yhtään. Vaikka bändi vaikutti säntäilevän lavalla täysin päättömästi, se ei kuulunut tarkassa soitossa muuna kuin loistavana meininkinä. Oli myös virkistävää nähdä vaihteeksi nuori naisartisti, jonka karisman suuruus ei ole suoraan verrannollinen paljastetun ihon pinta-alaan. Monáe on valovoimainen esiintyjä ja loistava laulaja, joka täytyy ehdottomasti nähdä livenä, jotta musiikkinsa koko taika paljastuu. Tässäpä artisti, jolle toivon suurta menestystä täydestä sydämestäni!

Janelle... MONÁE!

Ilmiömäisen Monáen jälkeen olo oli helpottunut - näiltäkin festareilta löytyi ainakin se yksi VAU-keikka - ja niin vaikuttunut, että Empire of the Sun kuulosti päälavalla jokseenkin tyhjänpäiväiseltä, vaikka parin biisin perusteella olikin viihdyttävä, varsinkin visuaalisesti.

We Are the Suvilahti People!

Loppuillasta muodostuikin sitten kolmen tunnin tanssiputki ensin takapihalla, sitten Open Source Stagen kasarimeiningeissä ja lopulta konttiaukiolla salsan tahdissa. Hyvä päivä, hyvä yö!

Ruissi-sunnuntai: Te ootte ihan perkeleen kivoja!

Kävelimme sisään festarialueelle sunnuntaina Jenni Vartiaisen nimitellessä yleisöään jokseenkin törkeästi. Varsinaisesti Ruisrock-sunnuntain kuitenkin osaltamme käynnisti Magenta Skycode, jonka pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa näkemään elävänä.

Enkeli saapui Ruissaloon.

Viimeiseen festaripäivään Magenta Skycoden taivasta syleilevät, lohduttavat harmoniat sopivat kuin nenä päähän. Nojasin mellakka-aitaan, suljin silmät ja annoin sulosävelten kuljettaa korkeampaan paikkaan. Siis silloin kun maltoin pitää silmäni irti Jori Sjöroosista - keikan jälkeen löysin kamerastani lähemmäs kolmekymmentä kuvaa samaisesta henkilöstä. Kuka lie lainannut keikan aikana.

Bändin ja yleisön keskuudessa vallitsi keikan ajan jotenkin aivan erityinen, ihanan mutkaton ja onnellinen tunnelma. Sunnuntai-iltapäivä, kuinkas muutenkaan. 

Converse-lavalta otimme spurtin Niittylavan suuntaan Fleet Foxesia kärkkymään. Bändi oli etukäteen ehkä suurin täkyni koko viikonlopulle - jo ennen Jori Sjöroosin suositusta. Tuskin kukaan odottikaan keikalta suuria bileitä, mutta setti käynnistyi jopa yllättävän jähmeästi. Liekö syynä sitten keikan alkupuolen vahva painotus uusiin biiseihin. Solistikin ehti jo vitsailemaan hiljaisimmista festareista ikinä, jonka jälkeen yleisön suosionosoitukset tuntuivat jatkuvan joka biisin jälkeen ihan sinnillä niin pitkään, että hiljaisilta hetkiltä vältyttäisiin.

"This must be the quietest festival ever"

Keikan puolessavälissä peräkkäin tiputellut lempparini Mykonos ja Your Protector kajahtivat komeasti ja tuntuivat selvästi vapauttavan tunnelmaa. Loppua kohden meininki parani selvästi ja hyvä mieli keikasta lopulta jäi, mutta tuolla biisimateriaalilla ja soittotaidolla olisi pystynyt parempaankin.

Päivänsäde ja menninkäinen

Seuraavaksi pääsivät telttalavalla vuoroon Isobel Campbell ja Mark Lanegan, joiden tunnelmointiin yhdistin erittäin hyvän muurinpohjaletun. Toimiva kombo. Laneganin äänen syvyyden tajuaa oikeasti vasta livenä, se on vaan m i e l e t ö n. Kovin intensiivistä tunnelmaa väljään telttaan ei syntynyt, mutta paikalla olleet tuntuivat aplodeista ja raukean onnellisista olemuksistaan päätellen nauttivan kuulemastaan. Varsinainen sunnuntaimusiikin kolmen suora siis!

Festarikumppanin seurana tuli seurattua Manu Chaon keikka alusta loppuun. Olin kuullut artistilta aiemmin kaksi jokseenkin yhdentekevää biisiä, eikä keikka saanut minua sen enempää artistille lämpenemään. Parempi vaikutelma olisi ehkä jäänyt, jos olisin poistunut paikalta parin biisin jälkeen - silloin kappaleiden uuvuttavan kaavamaiset sovitukset (kitaraintro -> laulatus -> huudatus ja pogoaminen) eivät ehkä olisi tylsistyttäneet niin paljon. Prodigyn tapaan luulin jokaista biisiä alun perusteella siksi ainoaksi, jonka suurinpiirtein tunsin. Mieluummin seurasinkin Kummeli-hahmon ulosannilla (missä ei sinänsä ole mitään vikaa) varustetun esiintyjän sijaan tanssivaa festarikansaa. Onhan se kiva kun ihmisillä on kivaa.

Sairaan nopee - ja värikäs!

Festarin päätti osaltani Robyn, jonka keikalta lähdin hakemaan vähän eloa raukeilusunnuntaihin. Ihan viime Flow'n veroista tanssiekstaasia nainen ei saanut yleisössä lietsottua. Ehkä väsymys alkoi sunnuntai-iltana jo painaa kaikkien jalkoja siihen malliin, että ajatukset olivat jo puoleksi omassa sängyssä. Settilistassa oli minun makuuni vähän liikaa Body Talk kakkosen ja kolmosen täytebiisejä, mutta onneksi lempparini Dancing On My Own ja With Every Heartbeat olivat yhtä ihania kuin ennenkin. Vesiletkuineen kaikkineen keikka oli ihan onnistunut ja asianmukainen päätös hienolle viikonlopulle.

Festarisieni kiittää ja kuittaa. Mikäs tässä kun saman kuukauden puolella saatiin jopa festari raportoitua!

Flow'n perussetit

No Flow Festival pisti sitten aamulla vähän settiä, eli ensimmäisen osa esiintyjälistaa julki. Hyvin samanlaiset fiilikset kuin viime vuoden kiinnityksiä tarkastellessa on kyllä taas - suuri osa niitä pitäis-kai-vihdoin-tutustua-kunnolla -nimiä, monta etäisesti tuttua nimeä ja muutama oikeasti kiinnostava.

Kanye West tai edustamansa tyylilaji yleensäkään ei oo ihan se mun juttu. Rajojen rikkomisen ja avarakatseisuuden nimissä yritin ottaa uusinta albumia viime talvena haltuun, mutta jokin tökki. Vaikka levyä kuunteli yksin kotona, en voinut mitään sille teennäiselle ololle. Että yritäkkö esittää jottain katu-uskottavvaa häh.

Periaatteessa Kanyen show kiinnostaa, mutta haluan varoa tekemästä samaa virhettä, johon lankesin viime vuonna samaan aikaan soittaneiden M.I.A:n ja Beach Housen väliltä valitessa. Olin jo aikalailla päätynyt jälkimmäiseen, kun viime hetkillä (Robynin aikaansaaman tanssifiiliksen inspiroimana) käänsin kelkkani M.I.A:n suuntaan. Keikkaahan tuli sitten seurattua kokonaista neljä biisiä, jonka jälkeen totesimme että juu ei ja siirryimme telttaan Beach Housea seuraamaan. Päälavan keikka oli alkanut reilusti myöhässä ja teltan taas juuri ajallaan, joten lopulta kumpikin keikka meni käytännössä sivu suun. Ja tarinan opetushan oli se, ettei ne ulkomusiikilliset ansiot keikalla paljon paina, jos musiikki on itselle hälläväliä-osastoa.

Alustavasti kiinnostaviin, mutta lisätutustumista vaativiin artisteihin lukeutuvat muun muassa Mogwai, Janelle Monáe, Lykke Li (blogin intropostauksesta tosiaan löytyy se maininta, ettei näihin nykyartisteihin aina tule ihan ajallaan tutustuttua...) sekä Warpaint.

James Blake oli alkuvuonna kuuntelussa, muttei lopulta kuitenkaan oikein iskenyt. Toisaalta kiinnostaisi nähdä, miten Blake toimii livenä. Hercules & Love Affair ei sekään välttämättä jaksa kiinnostaa kuin ekan levyn ja Antonyn osalta.

Eniten täällä päässä innostusta herättävät ulkomaisista Iron & Wine, Ariel Pink's Haunted Graffiti, Midlake ja Röyksopp. Sitä perinteisempää (jonkun mielestä tylsää) osastoa kyllä, mutta toisaalta viime vuonna seurasin sen verran monen uuden hypetetyn tulokkaan keikkaa enemmän tai vähemmän no jaa -fiiliksillä, ettei se perussettiys välttämättä ole huono asia.

Perussettiä ovat ehkä myös kotimaiset Rubik ja Magenta Skycode, mutta se ei tarkoita että olisin niistä yhtään vähemmän innoissani. French Films on sekin roikkunut tutustumislistalla jo jonkin aikaa. Toissa vuoden Flow'ssakin telttalavan kovimmat keikat vetivät mielestäni juuri Rubik sekä Joensuu 1685.

Paljon samaa näyttää siis (ihan yllättäen) olevan taas Flow'n, Way Out Westin ja Øyafestivalin ohjelmistoissa. Mieluiten noilta listoilta Suvilahteen nykäisisin vielä Fleet Foxesin (silloin olisi helpompaa jättää Ruissalo väliin) sekä Pulpin (no OMG).


Ulkomusiikillisiin asioihin mentäessä erityisesti ilahdutti viime syksynä jo lupailtu festivaalialueen laajeneminen. Hehtaarinkokoinen lisäalue tarjoaa alustan 5500 henkeä vetävällä teltalle, joka antaa toivoa senkin suhteen, että viime vuosien ylibuukatut telttakeikat olisivat Flow'ssa historiaa (Ladyhawke muistoissamme). Toivottavasti myös lupaus yleisökapasiteetin kasvamisesta vain maltillisesti on totta, sen verran ahdasta viime vuonna ainakin loppuunmyytynä lauantaina välillä jo oli.

Kato äiti, postasin musiikkiuutisesta samana päivänä kun se julkastiin! Oon melkeinkö oikea bloggari!

Parasta juuri nyt

1. Magenta Skycode – IIIII

Tällaisen muutaman vuoden takaisen helmen löytäminen on aina niin hienoa, ettei viitsi edes harmitella niitä hukkaan menneitä potentiaalisia kuunteluvuosia siinä välissä. Mennyt minulta aikanaan ilmestyessään täysin ohi, mutta toisaalta en ole varma olisiko se silloin vielä niin kovaa kolahtanutkaan. Nyt en osaisi näihin lokakuun päiviin täydellisempää musiikkia keksiä enkä etsiä. Loistava jumituslevy, ja niitähän minä rakastan yli kaiken.

Tämä levy on myös todennäköisesti parasta, mitä olen musiikkiblogien kautta tähän mennessä löytänyt. Ensisijaisesti nimi on tainnut jäädä mieleen 1000 Sparksista, joten erityinen hatunnosto sinne suuntaan!

2. Delay Trees Nuclear Nightclubissa 23.10

Onhan se kiva päästä pitkästä aikaa hyvän bändin keikalle hyvien ystävien seurassa. Parasta henkistä ravintoa mitä on.

3. Astangajooga

Ei musiikillisia yhtymäkohtia. On vain niin ihanaa ja terapeuttista, kun saa ja pitää keskittyä täysin itseensä, kehoonsa ja tähän hetkeen. Mahtavaa on myös kokea pitkästä aikaa se tunne, että on sittenkin jossain hyvä tai ainakin parantaa siinä koko ajan.

4. Ensimmäinen NME:ni

 

Eihän tuollaista kansikuvaa nyt voinut jättää hyllyyn, enkä onneksi tehnytkään niin. Tämähän on kuin seiskaluokalla uutta Suosikkia selatessa, löytyy jopa fanikuva, iih! Joko voi esittää joululahjatoiveita?


5. Ihan-muuten-vaan-puhelinsoitto ystävältä

"Mie soitan sulle sitte torstaina ko oot kauheassa krapulassa että onko sulle siihen mennessä tapahtunu jotaki."

Pitäisi itsekin muistaa tarttua puhelimeen enemmän vaikka varsinaista asiaa ei olisikaan, ja nimenomaan silloin. Puolisen tuntia asiatonta juttua voi olla illan/päivän/viikon paras juttu.


+ Lokakuun soittolista (tai sen tynkä) löytyy taas Spotifysta. Koottu jälleen samalla vanhalla periaatteella.