Ruissi-sunnuntai: Te ootte ihan perkeleen kivoja!

Kävelimme sisään festarialueelle sunnuntaina Jenni Vartiaisen nimitellessä yleisöään jokseenkin törkeästi. Varsinaisesti Ruisrock-sunnuntain kuitenkin osaltamme käynnisti Magenta Skycode, jonka pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa näkemään elävänä.

Enkeli saapui Ruissaloon.

Viimeiseen festaripäivään Magenta Skycoden taivasta syleilevät, lohduttavat harmoniat sopivat kuin nenä päähän. Nojasin mellakka-aitaan, suljin silmät ja annoin sulosävelten kuljettaa korkeampaan paikkaan. Siis silloin kun maltoin pitää silmäni irti Jori Sjöroosista - keikan jälkeen löysin kamerastani lähemmäs kolmekymmentä kuvaa samaisesta henkilöstä. Kuka lie lainannut keikan aikana.

Bändin ja yleisön keskuudessa vallitsi keikan ajan jotenkin aivan erityinen, ihanan mutkaton ja onnellinen tunnelma. Sunnuntai-iltapäivä, kuinkas muutenkaan. 

Converse-lavalta otimme spurtin Niittylavan suuntaan Fleet Foxesia kärkkymään. Bändi oli etukäteen ehkä suurin täkyni koko viikonlopulle - jo ennen Jori Sjöroosin suositusta. Tuskin kukaan odottikaan keikalta suuria bileitä, mutta setti käynnistyi jopa yllättävän jähmeästi. Liekö syynä sitten keikan alkupuolen vahva painotus uusiin biiseihin. Solistikin ehti jo vitsailemaan hiljaisimmista festareista ikinä, jonka jälkeen yleisön suosionosoitukset tuntuivat jatkuvan joka biisin jälkeen ihan sinnillä niin pitkään, että hiljaisilta hetkiltä vältyttäisiin.

"This must be the quietest festival ever"

Keikan puolessavälissä peräkkäin tiputellut lempparini Mykonos ja Your Protector kajahtivat komeasti ja tuntuivat selvästi vapauttavan tunnelmaa. Loppua kohden meininki parani selvästi ja hyvä mieli keikasta lopulta jäi, mutta tuolla biisimateriaalilla ja soittotaidolla olisi pystynyt parempaankin.

Päivänsäde ja menninkäinen

Seuraavaksi pääsivät telttalavalla vuoroon Isobel Campbell ja Mark Lanegan, joiden tunnelmointiin yhdistin erittäin hyvän muurinpohjaletun. Toimiva kombo. Laneganin äänen syvyyden tajuaa oikeasti vasta livenä, se on vaan m i e l e t ö n. Kovin intensiivistä tunnelmaa väljään telttaan ei syntynyt, mutta paikalla olleet tuntuivat aplodeista ja raukean onnellisista olemuksistaan päätellen nauttivan kuulemastaan. Varsinainen sunnuntaimusiikin kolmen suora siis!

Festarikumppanin seurana tuli seurattua Manu Chaon keikka alusta loppuun. Olin kuullut artistilta aiemmin kaksi jokseenkin yhdentekevää biisiä, eikä keikka saanut minua sen enempää artistille lämpenemään. Parempi vaikutelma olisi ehkä jäänyt, jos olisin poistunut paikalta parin biisin jälkeen - silloin kappaleiden uuvuttavan kaavamaiset sovitukset (kitaraintro -> laulatus -> huudatus ja pogoaminen) eivät ehkä olisi tylsistyttäneet niin paljon. Prodigyn tapaan luulin jokaista biisiä alun perusteella siksi ainoaksi, jonka suurinpiirtein tunsin. Mieluummin seurasinkin Kummeli-hahmon ulosannilla (missä ei sinänsä ole mitään vikaa) varustetun esiintyjän sijaan tanssivaa festarikansaa. Onhan se kiva kun ihmisillä on kivaa.

Sairaan nopee - ja värikäs!

Festarin päätti osaltani Robyn, jonka keikalta lähdin hakemaan vähän eloa raukeilusunnuntaihin. Ihan viime Flow'n veroista tanssiekstaasia nainen ei saanut yleisössä lietsottua. Ehkä väsymys alkoi sunnuntai-iltana jo painaa kaikkien jalkoja siihen malliin, että ajatukset olivat jo puoleksi omassa sängyssä. Settilistassa oli minun makuuni vähän liikaa Body Talk kakkosen ja kolmosen täytebiisejä, mutta onneksi lempparini Dancing On My Own ja With Every Heartbeat olivat yhtä ihania kuin ennenkin. Vesiletkuineen kaikkineen keikka oli ihan onnistunut ja asianmukainen päätös hienolle viikonlopulle.

Festarisieni kiittää ja kuittaa. Mikäs tässä kun saman kuukauden puolella saatiin jopa festari raportoitua!

Hei poika hei tyttö Suvilahteen here we go

Otsikko lainattu häpeämättömästi sukulaisen eilisestä statuspäivityksestä.

Vuoden odotuksen jälkeen se on vihdoin täällä.

Voi sitä fiilistä mikä oli taas astua Suvilahden festarialueen portista sisään eilen illalla... Ai ai. Enää puuttuu festariseura. Ehdin näkemään Kap Kapin esityksestä noin puolet, ja se toimi ilta-auringossa aivan mukavasti uutta festarialuetta tsekkaillessa ja tunnelmaan virittäytyessä.

Ennakkohypetyksen perusteella olisin odottanut LCD Soundsystemin keikasta jonkinasteista hikidiskoa, mutta mutta. Tiedä mikä siinä sitten oli, laskeva aurinko, lämppärin asema vai se, että oltiin keskellä viikkoa, mutta vähän laiska meno. Ihan mukava sen tahtiin oli silti nyökkäillä, ei siinä mitään. All My Friendsin aikana tuli ekaa kertaa se tunne että voi vitsit, Flow!!

Ennen Chemical Brothersia bongasin yleisön joukosta Mimmi ja Peppi More to Loven ja oli tietenkin ihan pakko mennä sanomaan hei! En kyllä tainnut saada suusta paljon muuta kuin "öö ootte ihania", eli aika fanityttöilyksi meni. Mutta kun ne on, nyt se on livenäkin todistettu! Chemical Romance!

Konemusiikki on levyhyllyssäni suhteellisen uusi ja varovaisesti kasvanut alue, enkä vieläkään ole oikein varma miten pitäisi suhtautua, kun lavalla onkin bändin sijasta kaksi äijää painelemassa nappuloita. Kaikki epävarmuus katosi kuitenkin aika äkkiä Galvanizen ensitahtien myötä, nimittäin huh huh. Huolimatta siitä, että ympärilläni oli lähes yksinomaan 5-10 vuotta vanhempia miehiä, tuli tanssittua urakalla alusta loppuun. Enkä ollut ainoa. Se kai oli tarkoituskin. Tässä vielä se kuulematta jäänyt kappale, jonka puuttumista jopa minä osasin ihmetellä:

No huomenna se sitten alkaa ihan ihan oikeasti ja minä olen niin innoissani että on ihme kuinka pitkään olen jaksanut tätä postausta tehdessä jo istua paikoillani. Tuntuu jokseenkin turhalta alkaa tässä vaiheessa vääntää mitään suurta ennakkopostausta, niitä taitaa kuitenki löytyä joka toisesta suomalaisesta blogista, koski ennakko sitten musiikkia tai vaatteita. Samat asiat tuntuvat muillakin pyörivän mielessä - mahtaako Air tällä kertaa sykähdyttää livenä, valitako M.I.A. vai Beach House (taidan tosin kallistua jälkimmäiseen), vastaako The xx livenä älyttömään hypeensä... Tässä kuitenkin pienoinen katsaus niihin suurimpiin ennakkosuosikkeihini.

Kävin kesäkuussa katsomassa Owen Pallettia Tavastialla jo ihan siksi, että jos se Flow'ssa sattuisi menemään päällekkäin jonkun muun kiinnostavan kanssa, voisin valita sen toisen. Suunnitelma ei tainnut ihan toimia, sillä keikka oli niin loistava, että pakkohan se on lauantaina suunnata jälleen Owenia ihastelemaan. Sori, Surfer Blood.

Jónsin esiintyminen vaikuttaa täydelliseltä kruunulta viikonlopulle, sen verran juttua olen kuullut lavarakennelmista sun muista. Voi olla että tämän aikana tirautan kyyneleen tai pari.

Airin suhteen on vähän kaksijakoiset fiilikset. Kaapelitehtaan keikka joulukuussa oli ihan ok, kotiyleisön seassa ranskanmaalla 3 vuotta sitten koettu keikka taas aivan upea. Eli mitä tässä nyt sitten uskaltaa odottaa? Flow'hun yhtye on lupaillut ennennäkemätöntä audiovisuaalista spektaakkelia. Saas nähdä.

Robyniin olen tutustunut vasta hiljattain, ja sen seurauksena sättinyt itseäni että miksi hitossa vasta nyt. Pakko nähdä! Ihana, aivan ihana!

Toivon todella, että kaikki The xx:n keikkoja tylsähköiksi haukkuneet ovat vain sattuneet niille huonommille keikoille. Huikea liveintensiteettipotentiaalihan tällä nimittäin on. Kunpa olisivat soittaneet vielä pimeän aikaan niin oi!

Yllämainittujen lisäksi tiedossa on varmasti myös monta monta muuta hienoa esitystä, ihana ja kaivattu festariseurue sekä hyvää ruokaa ja juomaa. Ruokalistoja onkin katseltu jo siihen malliin, että jää nähtäväksi, tuleeko siellä yhtään keikkaa sittenkään seurattua. Ehkä jos ruokakojuilta sattuu näkemään lavalle.