The National Kulttuuritalolla 3.3 sekä The Ark Tavastialla 4.3
Olen kuluneen kuukauden aikana viettänyt kotona kokonaista kolme yötä, mikä on näköjään heijastunut bloginkin puolelle siinä määrin, ettei kuun alussa koetuista kahdesta mahtavasta keikasta ole täällä hiiskahdettukaan. Nytkin ollaan jo puoliksi reissun päällä, mutta palataan hetkeksi vielä kahden viikon takaisiin tunnelmiin.
3. maaliskuuta suuntasin Kulttuuritalolle nauttimaan The Nationalista ensimmäistä kertaa muussa kuin festariympäristössä. Keikkaa oli odotettu hartaasti siitä asti, kun liput syksyllä lunastin, ja liekö sitten johtunut vähän liian suurista odotuksista, etten ihan ylimaallisiin sfääreihin keikalla noussutkaan. Luultavasti oma osansa oli myös keikkaseurueemme kollektiivisella väsymystilalla, jota tolloina menimme vielä pahentamaan kävelemällä koko päivän ympäri kaupunkia ja nauttimalla viinilasilliset juuri ennen lähtöä.
Mutta silti: Olihan se hieno keikka. Paikoin upeakin. Bloodbuzz Ohion aikana olin odotetusti lähellä kyyneliä. Driver, Surprise Me yllätti iloisesti (pun intended), About Today oli pysäyttävän kaunis. Mr. Novemberin aikana olisin voinut ojentaa käteni ja koskettaa kohdalleni laulamaan pysähtynyttä Herra Berningeriä, mutten kehdannut kun kaikki muutkin niin kunnioittavasti väistivät. Keikan päättänyt yhteislaulu oli hienoimpia kokemiani musiikkihetkiä koskaan.
Keikanjälkeisfiilikset olivat jokseenkin samankaltaiset kuin Arcade Firen jälkeen viime kesäkuussa: tyytyväiset ja onnelliset, mutta jokin jäi silti puuttumaan.
Seuraavana iltana oli vuorossa The Ark Tavastialla ja edellisiltaan verrattuna hyvin erilaiset tunnelmat ja odotukset. Sekä minun että keikkaseurani Ark-fanituksen huippukohta sijoittuu muutaman vuoden taakse sinne yläasteen ja lukion taitteeseen, joten keikalle lähdettiin vanhojen aikojen muistoksi, pitäähän se nyt vielä kerran jne. aika hillityillä fiiliksillä. Vaan eipä kulunut montaa minuuttia siitä, kun bändi asteli lavalle ja kajautti esikoislevynsä aloitusbiisin Hey Modern Daysin ilmoille, kun hillitty oli viimeinen sana kuvaamaan tunnelmaa ja taantuminen takaisin 16-vuotiaaksi oli täydellinen. Vaikka ehkä pitäisi, en häpeä myöntää kirkaisseeni spontaanisti nähdessäni Ola Salon ilmestyvän toisen asunvaihtonsa jälkeen verhoista vanhat mustat siivet selässään.
Vanhoja rakkaita lemppareita tuli niin tiuhaan, että vain Ola Salon rakkauspuheet biisien välissä antoivat hengähdystauon hyppimisestä, tanssimisesta ja yhteislaulusta. Settilista oli lähes täydellinen, eikä vähiten sen ansiosta että kuulin vihdoin livenä suurimman toiveeni, ihanan Echo Chamberin. Keikkaseurani toivoma Disease tuli myös (ja ilmeisesti myös paransi flunssansa), kertosäe sovitettuna hillittömäksi discofunkiksi.
Suurimpia kohokohtia en osaa edes eritellä yksinkertaisesti siksi, että mitään suvantokohtaa keikalla ei ollut. Ainoastaan uudet biisit hävisivät siinä, ettei niihin ole samanlaista tunnesidettä kuin esimerkiksi tähän postauksen päättävään kappaleeseen. Se videoineen kiteyttää sen, miksi The Ark on minulle niin tärkeä, rakas ja täysin arvostelukykyni ulkopuolella, ja miksi todennäköisesti löydän itseni vielä myös kesän festarikeikkojen yleisöstä (sen lisäksi että alaikäinen pikkusiskoni tarvitsee valvojan mukaan).
