13 heinäkuuta 2011

Ruissi-perjantai: That's what swimming pools are for!

Sain viimein tarkastettua Ruisrock - 40 vuotta rokkia ja rakkautta -dokumentin torstai-iltana ennen Turkuun lähtöä ja se oli luonnollisesti omiaan nostattamaan festarikuumeeni jo hälyttäviin lukemiin. Erityisesti pätkät The Arkin kolmen vuoden takaiselta Ruisrock-keikalta herättivät suuria rakkauden tunteita - kyseinen keikka tuli nimittäin aikanaan seurattua työllä ja tuskalla ansaitulta kakkosrivin paikalta asiaankuuluvalla intohimolla. Toisaalta kaipuu ihan oikeille festareille oli niin suuri, että herkistyin jo, kun näytettiin ihmisiä istumassa anniskelualueella ja nauttimassa festariruokaa pahvilautasilta. Onneksi apua oli lähellä, ja seuraavana aamuna VR kuljetti (minuutilleen ajoissa - iso risti seinään) kauniiseen Turkuun.

Mää olin niin onnellinen että fiilistelin myös lippujonoja.

Epäonnisen festaribussijonotuksen jälkeen (vinkkiä päättäjille ensi kesää ajatellen: laittakaa festaribusseja varten jonotustolpat, jotta ihmiset eivät jonota turhaan kahtakymmentä minuuttia bussia, jota ei koskaan tule) pääsimme vihdoin kulkemaan Ruissalon Via Dolorosaa - joka tosin aurinkoisena perjantai-iltapäivänä oli juuri sopiva matka virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Festarialueelta kaikui koko ajan selvemmin Carpark Northin Human, ihmiset olivat kauniita eivätkä vielä liian humalassa, ja kolme päivää festarielämää oli vielä kokonaan edessä. Porteista sisään kävellessäni olin aika onnellinen.


Arto Tuunelan Hamlet-hetki
Ensimmäisenä suunnattiin festariseuran toiveesta seuraamaan Pariisin Kevään keikkaa, ehdimme mukaan noin puolessavälissä. Pariisin kevät -tuntemukseni rajoittuu tasan hei hei mutsi -kertosäkeeseen sekä siihen biisiin, jossa lauletaan että linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai voi odottaa seuraavaa. Kummatkin kuultiin, mutta muutoin meinasi olo olla orpo täysillä mukana laulavan telttakansan keskellä. Mutta festareiden alkuun sopikin tuollainen yleisen ilmapiirin fiilistely aivan hyvin. Innostunutta yleisöä on aina kiva seurata.

Taustalla A.W.Yrjänän sieraimet. o o
Seuraavaksi suunnattiin rantaan ja meistä tuli vihdoin Ihan Oikeita Torniolaisia, eli todistimme ensimmäistä kertaa CMX-yhtyeen hyvinsyönyttä livekuntoa. Kovin tarkasti ei kyllä jaksettu keskittyä, mutta sillä hetkellä, kun CMX soitti Rantalavalla Elokuun kruunua ja Viking Line seilasi ohitse, tuli ensimmäistä kertaa se olo että nyt tosissaan ollaan Ruisrockissa! Erityispointsit bändille encorena vedetystä Matti-biisistä.

Gotta catch 'em all! (c) Jenni

Syvälle sydämeen sattuu.

Illemmalla haettiin kahdelta (2) eri anniskelualueelta tanssifiilistä Hurtsia varten, jota tunsin entisestään taas ruhtinaallisen kahden (2) biisin ja kahden (2) Spotify-mainoksista tutun kertosäkeen verran. Näistä Better Than Love oli täkyni seurata keikkaa jonkin matkaa, mutta kuten arvasin niin ei se ehtinyt tulla ennen kuin kutina Rantalavan suuntaan kasvoi liian suureksi ja oli pakko lähteä odottelemaan Nationalin aloitusta. Todennäköisesti olin siis Hurtsin aikana jo jokseenkin poissaoleva, mutta jotain bändin karismasta kertoo se, että muutama päivä keikan jälkeen siitä ei ole enää juuri mitään muistikuvia.

Matt "leave your wife for me, I promise you it's worth it" Berninger

The National oli minulle ainoa, mutta sitäkin painavampi syy hankkiutua Ruissaloon jo perjantaina. Odotukset olivat siis korkealla, eikä National niitä pettänyt jos ei kyllä ylittänytkään. Kolmen vuoden takaiseen Ruisrock-keikkaan verrattuna bändi oli selvästi vapautuneempi ja otti rennosti kontaktia yleisöön - hyvässä ja pahassa. En ole vieläkään varma, olivatko Matt Berningerin pissakakkajutut festivaalin kohokohta vai aallonpohja.

Festarisieni Nationalissa / Festari-National sienissä
Näin bändin elävänä nyt jo neljättä kertaa, ja pakko on myöntää että jonkinlainen uutuudenviehätys ja intensiivisyys keikan seuraamisesta ovat häipyneet, varsinkin kun settilistakin oli lähinnä typistetty versio maaliskuisesta Kulttuuritalon keikasta eikä siis tarjonnut yllätyksiä. Kuten Nuorgam sen osuvasti etukäteisfestariraportissaan ennusti: Tuntuu pikemminkin siltä, kun näkisi vanhan tutun ja kuuntelisi hänen kertomuksiaan viimeisimmästä ulkomaanmatkastaan. En silti rakasta Nationalia yhtään vähempää: sen todistaa keikan ajan aktiivisesti ylläpidetty, minulle epäluonteenomainen kestohymy sekä kotoisa onnentunne Fake Empiren yhteislaulun aikana. Englandin aikana pääsi myös virallinen festarisieni aloittamaan kesäkautensa tälle vuodelle.

Nationalin jälkeen tunnusteltiin tantereen töminää Prodigyn tahtiin muutaman biisin ajan (joista luulin jokaisen olevan Smack My Bitch Up) ennen kuin lähdettiin taktisella ajoituksella patikoimaan kohti bussipysäkkiä. Naureskeltiin korkeapromilleisille keskustelunpätkille, voihkittiin kipeitä jalkoja (tai minä voihkin, festariseura kesti kuin amatsooni) ja muisteltiin seuraavan päivän täkyjä. Vaan eipä arvattu, mitä sfäärejä festarilauantai vielä toisi tullessaan!


TO BE CONTINUED...

Kaikki kuvat (c) minä, paitsi se jonka otti Jenni.

3 kommenttia:

  1. Hahhaa loistava raportti! :DD Ja sienikin oli siellä! Omani kököttää vaan surullisesti tuossa ikkunalaudalla...

    VastaaPoista
  2. :DD hyviä muistoja <3

    VastaaPoista
  3. Sienen pitäis päästä kyllä ulkoileen vielä tänä kesänä!

    Ja oli pakko lisätä vielä maininta CMX:n encorevalinnasta... :D

    VastaaPoista