SUEDE!!!

Varma kevään merkki on, kun festarit alkavat kunnolla julkaista tulevan kesän esiintyjiään. Tänään listan uusia kiinnityksiä julkaisi Ruisrock. Sekosin ihan pienesti, kun huomasin listassa Sueden.

Kyseessä on nimittäin brittipopsuuruuksista minulle se kaikkein tärkein ja rakkain. Ja miksi - ehkä siksi, että yhtyeen musiikista huokuu tietty ridicule is no shame -asenne - yltiötunteellisuutta, nuoruuden kasvukipuja ja epämääräistä kaipuuta ei yritetäkään tukahduttaa. Ei ole kovin suuri ihme, että tämä resepti uppoaa ihmiseen, jonka lempisana on pakahduttava. Joten vaikka 90-luvulla tuli  - jostain syystä - notkuttua keikkojen sijaan lähinnä hiekkalaatikolla, vajoan Suedea kuunnellessani silti hämmentävän usein kuvitteelliseen 90-luvun brittipop-teininostalgiaan, jota en koskaan elänyt.

Pelkkään (keksittyyn, tai sitten ei) nostalgiaelementtiin ei tarvitse onneksi Ruisrockinkaan suhteen luottaa, sillä viime vuoden näyttöjen perusteella yhtye on oikein kovassa kunnossa - sekä livenä että levyllä. Alla lempparini sekä vanhasta että uudesta tuotannosta.

Tätä keikkaa en todellakaan aio ohittaa, sillä kirpaisee nimittäin vieläkin, kun ajattelen pari vuotta sitten missaamaani Pulpin Ruisrock-keikkaa... Viime kesän Bluria ei onneksi tarvitse harmitella, sillä bändi ei jotenkin koskaan ole vaan kolahtanut. 

Sunnuntaina Ruissalossa tulee esiintymään myös jo aiemmin julkistettu Phoenix, joten yhden päivän täsmäiskua tässä nyt vähän pedataan! Aijai.

Pop Montreal: Wild Nothing + DIIV + Valleys

Montrealin oma Monsters of Pop (ehe ehe), Pop Montreal on jo puolessavälissä. Viiden päivän aikana festivaalin yhteydessä esiintyy yli 600 artistia, lisäksi tarjolla on muunmuassa taidenäyttelyitä, muotinäytöksiä ja elokuvanäytöksiä.

Il Motoren keskiviikkoillan aloitti paikallinen Valleys, jota ehdin paikan päällä seurata muutaman biisin verran. Nättiä elektropop-shoegaze-tunnelmointia seurasi ajankuluksi ihan mielellään, mutta suurempaa muistijälkeä se ei jättänyt.



Seuraavana esiintynyt DIIV sen sijaan kolahti jo kovempaa. Ensimmäisten biisien perusteella olisin sijoittanut bändin biisirakenteiden ja letkeän olemuksen perusteella The Drumsin ja Vaccinesin lähimaastoon. Komeasti kaikuvat kitaravallit ja muutaman biisin hengästyttävät loppurevittelyt kuitenkin veivät keikkaa psykedeelisempään suuntaan ja osoittivat DIIVin kykenevän sellaiseen intensiivisyyteen ja yllätyksellisyyteen, jota edellämainitut harvoin pystyvät tarjoamaan. Mukaansatempaava keikka toi useamman kerran mieleen Joensuu 1685:n ja War on Drugsin. 

DIIVin musiikkiin tutustuin enemmän vasta keikan jälkeen, ja aika äkkiä korvaan tarttui ainakin vahvaa riippuvuutta aiheuttava, kiihkeästi rullaava Doused. Kesäkuussa ilmestynyt debyyttialbumi Oshin on kokonaisuudessaankin ihan tutustumisen arvoinen paketti. Bändin kiertue ulottuu muuten myös Suomeen, joten suosittelen lämpimästi hypnoottisen shoegaze-dreampopin ystäviä marraskuun viidentenä suuntaamaan Kuudennelle Linjalle!



Illan pääesiintyjä Wild Nothing aloitti settinsä mukavasti nostattavalla Shadow'lla. Lempparibiisiä seurasi reilun tunnin verran lempeää tunnelmointia, mutta ennen pitkää alkoi korostua lähinnä biisimateriaalin samankaltaisuus. Hetkittäin nyökyttelevä yleisö innostui jopa rennosti heilumaan, mutta ainakin omalla kohdalla Wild Nothing tuntui varsinkin DIIViin jälkeen vähän liian
tasaiselta ja nyanssittomalta. Nättiä toki kuin mikä! Kuudennelle Linjalle saapuvat nämäkin vain muutama päivä DIIVin jälkeen, 11. marraskuuta.

Flow Festival - The Documentary

Keskellä pimeää, kylmää ja märkää lokakuuta ei ehkä kannattaisi katsoa Flow-dokumenttia, jossa Suvilahti näyttää välkkyvien valojen ja kauniiden ihmisten satumaailmalta. Kontrasti elokuun lempeistä illoista jäätäviin syyssateisiin on vähän liian silmiin(ja sydämeen)pistävä. Mutta katsokaa se pätkä nyt kuitenkin, jos ette sitä jo ole tehneet.

Minäkin nimittäin katsoin, ja muistin sen odottavan onnentunteen ensimmäisenä päivänä porteista sisään kävellessä. Muistin haikean onnentunteen viimeisenä iltana porteista ulos kävellessä. Muistin sen, kun johdin kongajonoa syöden samalla Ben&Jerry'siä. Muistin hikisen ja ekstaattisen Hercules & Love Affairin tanssimaratonin. Muistin festarisieneni. Muistin Ladyhawken rusentavan tungoksen. Muistin taputtamisesta kihelmöivät kämmenet Rubikin jälkeen. Muistin kolmeen pekkaan ostetun shampanjalasillisen, josta riitti kaksi kulausta jokaiselle. Muistin, miltä tuntui tanssia aamuyöllä salsaa konttiaukiolla reidet jäässä, kun ei malttanut pysähtyä laittamaan sukkahousuja jalkaan.

Ja sitten onneksi muistin, että kyllä se kesä, festarisieni, elokuun illat ja Flow sieltä taas ensi vuonna tulevat.

Flow-sunnuntai

Sunnuntaina tähdättiin alueelle neljäksi Minä ja Ville Ahosta katsomaan, mutta tavalliseen tapaan lähtö venyi niin, että keikka oli ehtinyt vanheta kaksikymmentä minuuttia, kun ehdimme paikalle. Myöhästyminen ei kuitenkaan jaksanut kauaa harmittaa, kun sain heti peräkkäin kuulla suurimmat lempparini Huhtikuun jää ja Juoksen niin kauan. Ahosen Ville kumppaneineen sai luotua siniseen telttaan hyvinkin intensiivisen tunnelman, joka huipentui lopetukseksi tarkoitettuun Mustaan virtaan ja minuutin pituiseen täyttöpalarutistukseen. Piristävä aloitus päivälle!

Sunnuntai-aamupäivän suloiset angstit.

Seuraavana telttalavalla oli tarjolla lavan täydeltä karvaista miestä, nimittäin kaksi vuotta sitten Flow'ssa tajunnanräjäyttävän setin vetänyt Rubik. Tällä kertaa biisilista keskittyi odotetusti Solar-uutukaisen ja Dada Banditsin materiaaliin, myös hiki virtasi tavalliseen tapaan soittajien vaihtaessa instrumentteja lennosta. Olen aina fiiliksissä, kun joku yhtye vaivautuu tuomaan lavalle puhallinsektion, ja mielestäni sitä olisi tällä keikalla voinut nostaa soundeissa enemmänkin esiin.

Ensi vuonna en osta Flow-lippua vaan tamburiinin, kasvatan parran ja sanon järjestysmiehille kuuluvani Rubikiin.

Jesus / Hypnotist ja Karhu Junassa ovat aina yhtä ihania, niiden lisäksi keikan kohokohtana jäi mieleen Chrisis Meeting At The Lyceum, joka on aiemmin kuulostanut korvaani lähinnä vanhan Rubikin toisinnolta, mutta älyvapaine sienipohjustuksineen innosti nyt ihan eri tavalla. City & the Streetsin aikana olin varma, ettei keikka voi saada täydellisempää lopetusta, mutta olin väärässä - viimeisenä biisinä kajahtikin Storm In A Glass Of Water, jonka nyanssit toimivat festariteltassa yllättävän vaikuttavasti. Ihan edellisen Flow-keikan veroista hurmosta bändi ei tällä kertaa onnistunut herättämään, mutta tunnelma oli kyllä korkealla teltan katossa ja teltta täynnä, minkä keikanjälkeisestä tungoksestakin huomasi. Tämäkin keikka on kuunneltavissa gimmeindiessä.

Sekä Twin Shadow että Mogwai olisivat kiinnostaneet jonkin verran, mutta kolmantena festaripäivänä se ei enää riittänyt. Niinpä suuntasimmekin Takapihalle hetkeksi fiilistelemään We Love Helsinki -tanssien hilpeätä käännösiskelmää, ennen kuin mustassa teltassa aloitti Jamie Woon. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Woonin setti kuulosti neljännen biisin paikkeilla edelleen samalta ylipitkältä r&b-slovarilta, kärsivällisyys loppui ja poistuimme paikalta.

Siisteintä tänään! Vielä tässä vaiheessa.

Kun muutakaan sen kummempaa ohjelmaa ei ollut, löysimme itsemme kaikista maailman paikoista odottamassa Kanye Westin keikkaa noin kolme varttia etukäteen. Tai niin luulimme vielä siinä vaiheessa - lavan sivukankaan repeäminen oli jännää vielä silloin, kun se tapahtui vartti ennen kuin keikan piti alkaa, mutta kun siitä seuranneet turvatoimet saatiin valmiiksi noin tunti myöhemmin, oli mielenkiinto sivurakenteissa kiipelijöitä kohtaan jo jokseenkin lopahtanut.

Odottava tunnelma oli siis ehtinyt ainakin omalla kohdalla kääntyä jo hieman tuskastuneen puolelle, kun artisti posseineen lopulta saatiin lavalle kolmisen varttia myöhässä. Huolimatta kirjaimellisesti nostattavasta alusta - herra West nousi Ramirentillään yläilmoihin vain muutaman metrin päässä - taisi yli tunnin odotus yhdistettynä kahden tunnin pituiseen keikkaan olla liikaa seisoskelua yhden festarikeikan osalle. Asiaa eivät ainakaan parantaneet välillä loputtomalta tuntuneet autotuneavautumiset - eikä ne kyyneleetkään minua totta puhuen kovasti liikuttaneet. Toki show oli balettitanssijoineen, ilotulitteineen ja komeine taustakuvineen varmaan näyttävin Flow'ssa koskaan nähty, mutta suurempaa tunnejälkeä se ei jättänyt.

Take a look at mah god complex y'all!

Kanyen lopputunnelmissa valuttiin massan mukana vielä kerran siniseen telttaan, jossa James Blake kuitenkin lopetteli jo viimeistä biisiään. Blaken missaaminen jäi kyllä hiukkasen harmittamaan, sillä vaikka albumi ei ole suuremmin iskenytkään, olisi livetilanne ehkä lisännyt siihen uusia ulottuvuuksia. Turhapa tuota on silti jossitella, ehkä eksyn vielä joskus klubikeikallensa.

Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Flow'sta jäi sekä järjestelyjen, keikkojen että yleisfiiliksen suhteen parempi jälkimaku kuin viime vuonna. Huolimatta siitä, että pääesiintyjän paikka näyttää olevan kirottu.

Flow-lauantai

Jos Flow-perjantaista jäikin lämmittelyn maku suuhun, niin lauantai tarjosi heti päivän aluksi sellaisen rakkaussuoran että oksat pois.

Ehdin siniseen telttaan juuri kun Delay Trees lopetteli setin ensimmäistä biisiään. Bändi käynnisti festaripäivän sopivan hellästi - ei vaatinut paljon, mutta antoi reilun puolen tunnin verran suloista unelmointia. Goldia lukuun ottamatta kuulin kaikki suurimmat lempparini - Cassette 2012, About Brothers ja 4:45 Am. Onneksi Delay Trees muistutti olemassaolostaan juuri sopivasti syksyn lähestyessä! Olitpa paikalla tai et, keikkaa voi näin jälkikäteen fiilistellä streamina ruotsalaisella Gimme Indie -sivustolla.

Delay Treesin lyhyen setin ansiosta ehdin näkemään Yonan keikkaakin päälavalla ihan mukavasti. Olisin mieluusti halunnut kuulla elävänä ensimmäisen ja toisen albumin lempparit Laulun ja Toisen oman, mutta jo Uusi sävel ja Maantien laitaa sulostuttivat iltapäivää kiitettävästi. Yona menee levyltä kuunneltuna omille korvilleni joskus maalaistunnelmointeineen vain jotenkin yli, mutta livenä toimii kyllä aina.

Maalaistyttö oli tainnut haksahtaa kaupungissa paljetteihin.

Seuraavaksi palattiin taas telttaan, jossa sulosäveliä jatkoi Regina, joka kuulosti entistä paremmalta. Uuden levyn soundit tuntuvat ihanan tuoreelta ja maustoivat kivasti vanhempiakin biisejä. Olin kuulevinani myös Iisa Pykärin laulusoundissa uusia, syvempiä vivahteita - liekö johtunut siitä vai mistä lie, mutta myös Iisa oli ihanampi kuin koskaan. Ja Haluan sinut on vaan siis niiiin ihana. Myös Reginan keikka löytyy gimmeindiestä.

Ihana, ihanampi, Iisa.

Pitkällisen sisäisen taistelun jälkeen päädyin jättämään Reginan setin puolitiehen ja siirryin ihastelemaan Magenta Skycodea. Ruisrockissa jäin ilman Jori Sjöroosin halausta vaikka eturivissä oltiinkin, ja olin vähän pettynyt, kun en nytkään päässyt korjaamaan tilannetta. Bändi veti kuitenkin päälavalla niin maailmojasyleilevän setin ettei halaustrauma onneksi jäänyt päällimmäiseksi. Kamera täyttyi jälleen enkelikuvilla ja mieli harmonialla ja onnella. Rakkautta vaan.

Jori Sjöroos ja epätoivon hetki.

Open Source Stagella kävin vilkaisemassa Wannabe Ballerinas -ryhmää, joka voitti minut puolelleen heti tanssimalla ensimmäisen numeronsa Arcade Firen tahtiin. Vaikka pirueteissa horjahdeltiin ja nilkat ojentuivat välillä vähän sinnepäin, se ei ollut esityksen kannalta oleellista. Oleellisempaa oli se, kuinka lavalta välittynyt into ja ilo saivat minut ikävöimään balettitunteja.

Miksi meiän esityksissä ei koskaan ollut saippuakuplia?

Kovasti hypetetty The Pains of Being Pure at Heart kuulosti kolmen biisin perusteella kivalta ja mukavalta, muttei suuremmin hetkauttanut bändiä tuntematonta. Chocolate Fudge Brownien kanssa nautittu Jo Stance taas oli teknisesti taidokasta, mutta makuuni liian sisäsiistiä.

Man with a bedroom voice.

Illan seuraava säväyttäjä oli Mayer Hawthorne & The County sinisessä teltassa. Hawthornen soul-ilottelu vei mukanaan tuotantoa pintapuolisestikin tuntevan, ja koko teltta tuntui tekevän käsillään sadetta ja nauttivan. Olen myös ihan varma, että Hawthorne piilotteli aurinkolasiensa takana ääneensä sopivia bedroom-eyesejä.

Hawthorne-lempparini The Ills jäi valitettavasti kuulematta, kun päälavalla aloitteli jo festarin partaisin mies, Iron & Wine. Olin odottanut folk-herkistelyä parasta laatua, mutta bändi soikin livenä yllättävän isosti ja rempseästi, mutta myös valitettavan tasapaksusti. Lykke Lin peruuntumisesta johtuen Iron & Wine sai soittaa puolentoista tunnin pituisen keikan, mikä oli kuitenkin mielestäni bändille ennemminkin karhunpalvelus. Samantyylisesti sovitetut biisit ja välillä loputtomalta tuntuneet jamittelut kävivät aika pian puuduttaviksi. Tree by the River ja Boy With a Coin saivat potkittua keikkaan loppupuolella vähän eloa, mutta luovutin silti ennen loppua. Klubiympäristössä, jossa herkät ja reippaat kappaleet erottuisivat toisistaan paremmin ja pienemmillä nyansseilla, bändi ehkä toimisi paremmin.

Tylsähkö Iron & Wine ja perunut Lykke Li veivät yhteisvaikutuksellaan seurueen festarifiilikset jo vaarallisen syvään suvantoon, mutta onneksi sinisessä teltassa esiintyi nainen, joka sai kaikki ankeilut unohtumaan. Janelle Monáe ansaitsee kaiken hehkutuksen, jota olette hänestä ja kyseisestä keikasta kuulleet - se oli MIE-LE-TÖN. Tunsin Monáen tuotantoa etukäteen vain parin kappaleen verran, mutta se ei haitannut menoa yhtään. Vaikka bändi vaikutti säntäilevän lavalla täysin päättömästi, se ei kuulunut tarkassa soitossa muuna kuin loistavana meininkinä. Oli myös virkistävää nähdä vaihteeksi nuori naisartisti, jonka karisman suuruus ei ole suoraan verrannollinen paljastetun ihon pinta-alaan. Monáe on valovoimainen esiintyjä ja loistava laulaja, joka täytyy ehdottomasti nähdä livenä, jotta musiikkinsa koko taika paljastuu. Tässäpä artisti, jolle toivon suurta menestystä täydestä sydämestäni!

Janelle... MONÁE!

Ilmiömäisen Monáen jälkeen olo oli helpottunut - näiltäkin festareilta löytyi ainakin se yksi VAU-keikka - ja niin vaikuttunut, että Empire of the Sun kuulosti päälavalla jokseenkin tyhjänpäiväiseltä, vaikka parin biisin perusteella olikin viihdyttävä, varsinkin visuaalisesti.

We Are the Suvilahti People!

Loppuillasta muodostuikin sitten kolmen tunnin tanssiputki ensin takapihalla, sitten Open Source Stagen kasarimeiningeissä ja lopulta konttiaukiolla salsan tahdissa. Hyvä päivä, hyvä yö!

Flow-perjantai

Flow 2011 oli tarkoitus korkata French Filmsin keikalla, mutta viivästyneen lähdön ja jonottelun ansiosta bändiin tutustuminen jäi edelleen vain aikomukseksi. About Grouppia vilkaisin tyhjähkössä mustassa teltassa muutaman minuutin, mutta siinäkin ajassa ehdin jo tylsistyä. Destroyerin uneliasta maalailua seurattiin myös muutaman biisin verran, mutta festarialueen yleinen fiilistely alkoi pian kiinnostaa enemmän.

Minun Flow'ni käynnistivät sitten varsinaisesti melankolian lähettiläät Teksasista eli Midlake. Jos minä olisin saanut päättää, kaikki lempibändini olisivat esiintyneet uudella Nokian sinisellä telttalavalla, mutta  Midlake oli yksi päälavan onnistujista. Keikka oli tunnelmallinen muttei tylsä, unelmoiva muttei unettava. Bändillä on maine raavaiden miesten itkettäjänä, joten on hyvin loogista että se uppoaa myös tällaiselle henkisesti miehelle naiselle. Myös poikkihuiluduetoinnit herättivät vanhassa huilistissa helliä tunteita. Alun perin olisin toivonut Midlakea krapulamusiikin lähettiläinä mieluummin lauantaille tai sunnuntaille, mutta aivanhan tuo toimi kauniisti perjantain ilta-auringossakin.

Midlake herättää myös karvaisemman sukupuolen edustajissa hellät tunteet lajitovereita kohtaan.

Festarinostatusta jatkettiin nauttimalla elämys nimeltä punaviiniä pillillä sekä muutama biisi Warpaintia, mikä riitti ainakin mulle. Undertow sai sentään kunnian toimia taustamusiikkina festarisienen tämän vuoden Flow-debyytille. Kellon lähestyessä kymmentä teltan väri vaihtui, kun tanssahtelimme odottamaan Hercules & Love Affairia täyteen pakattuun ja jo valmiiksi hikiseen mustaan telttaan. Helpotusta hikeen ei ollut ihan heti luvassa, bändi tanssitti nimittäin ihan urakalla täyden tunnin ajan. Etukäteen epäilin, mihin Hercules & Love Affair pystyy ilman Antonya, mutta onneksi bändi tamppasi epäilykseni syvälle teltan lattian alle. Aivan helvetin kova keikka!

...ja katossa DISCOPALLO! ...ja toinenkin DISCOPALLO!! ...ja kolmas DISCOPALLO!!!

Röyksoppin tuotantoa en tunne kovinkaan hyvin ja keikkaakin fiilisteltiin sen verran kaukaa että en osaa mitään kummempaa sen meiningistä sanoa. Happy Up Here kuulosti kyllä kivalta. Ariel Pink's Haunted Graffitissa oli muistaakseni ihan hyvä meininki, mutta työviikon jälkeinen väsymys painoi päälle sen verran, että muutaman biisin jälkeen oman sängyn kutsu oli jaloilleni liian voimakas. Tosin ei ilman kunniakierrosta festivaalialueella, Rantatien puoleisesta portista kun ei päästetty edes ulos ilman vierasranneketta. WAT.

Kokonaisuudessaan perjantai tarjosi yllättävän paljon yleistä palloilua ja odottelua että jotain tapahtuisi, mutta onneksi myös pari hienoa keikkaa. Mukavan odottavin tunnelmin siis käännettiin ajatukset lauantaihin.

Ruissi-sunnuntai: Te ootte ihan perkeleen kivoja!

Kävelimme sisään festarialueelle sunnuntaina Jenni Vartiaisen nimitellessä yleisöään jokseenkin törkeästi. Varsinaisesti Ruisrock-sunnuntain kuitenkin osaltamme käynnisti Magenta Skycode, jonka pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa näkemään elävänä.

Enkeli saapui Ruissaloon.

Viimeiseen festaripäivään Magenta Skycoden taivasta syleilevät, lohduttavat harmoniat sopivat kuin nenä päähän. Nojasin mellakka-aitaan, suljin silmät ja annoin sulosävelten kuljettaa korkeampaan paikkaan. Siis silloin kun maltoin pitää silmäni irti Jori Sjöroosista - keikan jälkeen löysin kamerastani lähemmäs kolmekymmentä kuvaa samaisesta henkilöstä. Kuka lie lainannut keikan aikana.

Bändin ja yleisön keskuudessa vallitsi keikan ajan jotenkin aivan erityinen, ihanan mutkaton ja onnellinen tunnelma. Sunnuntai-iltapäivä, kuinkas muutenkaan. 

Converse-lavalta otimme spurtin Niittylavan suuntaan Fleet Foxesia kärkkymään. Bändi oli etukäteen ehkä suurin täkyni koko viikonlopulle - jo ennen Jori Sjöroosin suositusta. Tuskin kukaan odottikaan keikalta suuria bileitä, mutta setti käynnistyi jopa yllättävän jähmeästi. Liekö syynä sitten keikan alkupuolen vahva painotus uusiin biiseihin. Solistikin ehti jo vitsailemaan hiljaisimmista festareista ikinä, jonka jälkeen yleisön suosionosoitukset tuntuivat jatkuvan joka biisin jälkeen ihan sinnillä niin pitkään, että hiljaisilta hetkiltä vältyttäisiin.

"This must be the quietest festival ever"

Keikan puolessavälissä peräkkäin tiputellut lempparini Mykonos ja Your Protector kajahtivat komeasti ja tuntuivat selvästi vapauttavan tunnelmaa. Loppua kohden meininki parani selvästi ja hyvä mieli keikasta lopulta jäi, mutta tuolla biisimateriaalilla ja soittotaidolla olisi pystynyt parempaankin.

Päivänsäde ja menninkäinen

Seuraavaksi pääsivät telttalavalla vuoroon Isobel Campbell ja Mark Lanegan, joiden tunnelmointiin yhdistin erittäin hyvän muurinpohjaletun. Toimiva kombo. Laneganin äänen syvyyden tajuaa oikeasti vasta livenä, se on vaan m i e l e t ö n. Kovin intensiivistä tunnelmaa väljään telttaan ei syntynyt, mutta paikalla olleet tuntuivat aplodeista ja raukean onnellisista olemuksistaan päätellen nauttivan kuulemastaan. Varsinainen sunnuntaimusiikin kolmen suora siis!

Festarikumppanin seurana tuli seurattua Manu Chaon keikka alusta loppuun. Olin kuullut artistilta aiemmin kaksi jokseenkin yhdentekevää biisiä, eikä keikka saanut minua sen enempää artistille lämpenemään. Parempi vaikutelma olisi ehkä jäänyt, jos olisin poistunut paikalta parin biisin jälkeen - silloin kappaleiden uuvuttavan kaavamaiset sovitukset (kitaraintro -> laulatus -> huudatus ja pogoaminen) eivät ehkä olisi tylsistyttäneet niin paljon. Prodigyn tapaan luulin jokaista biisiä alun perusteella siksi ainoaksi, jonka suurinpiirtein tunsin. Mieluummin seurasinkin Kummeli-hahmon ulosannilla (missä ei sinänsä ole mitään vikaa) varustetun esiintyjän sijaan tanssivaa festarikansaa. Onhan se kiva kun ihmisillä on kivaa.

Sairaan nopee - ja värikäs!

Festarin päätti osaltani Robyn, jonka keikalta lähdin hakemaan vähän eloa raukeilusunnuntaihin. Ihan viime Flow'n veroista tanssiekstaasia nainen ei saanut yleisössä lietsottua. Ehkä väsymys alkoi sunnuntai-iltana jo painaa kaikkien jalkoja siihen malliin, että ajatukset olivat jo puoleksi omassa sängyssä. Settilistassa oli minun makuuni vähän liikaa Body Talk kakkosen ja kolmosen täytebiisejä, mutta onneksi lempparini Dancing On My Own ja With Every Heartbeat olivat yhtä ihania kuin ennenkin. Vesiletkuineen kaikkineen keikka oli ihan onnistunut ja asianmukainen päätös hienolle viikonlopulle.

Festarisieni kiittää ja kuittaa. Mikäs tässä kun saman kuukauden puolella saatiin jopa festari raportoitua!

Ruissi-lauantai: Kippish!

Festarisieni festariaamiaisella.

 
Ruisrockin helteinen lauantai käynnisteltiin iltapäivän aamiaisella Aurajoen rannalla. Kun lähdimme kohti festaribussia, bongasin rantakahvilan pöydässä aamukahvia nauttimassa Nationalin kitaristin. !!! Olisin niin halunnut mennä sanomaan jotain, esimerkiksi kiittämään siitä kuinka The National on olemassaolollaan tehnyt elämästäni paljon mielekkäämpää, mutta aivot menivät jumiin ja kävelin vain ohi. Pitkiä silmäyksiä Dessner-veljeksen kanssa kyllä vaihdoimme, liekö tunnistanut minut eiliseltä (olin yleisössä juuri hänen kohdallaan) tai sitten vaan ihmetteli että mitä tuo oikein tuijottaa. No, sitten kun Matt Berninger kävelee vastaan niin en ainakaan kävele ohi.

Uusi Fantasia feat. Rainer Freeman

Eläimellisen, infernaalisen ja epätodellisen kuuman bussimatkan aikana luulin hikoilevani pois paitsi aurinkorasvani myös naamani ja loputkin ihoni pinta-alasta. Sai arvostamaan Ruissalon puiden varjostamaa patikkamatkaa ihan eri tavalla! Uusi Fantasia oli juuri ehtinyt aloittelemaan settinsä, kun saavuimme alueelle. Tuttuun tapaan omalta osalta päivän ensimmäinen esiintyjä jäi lämmittelijän rooliin ja tyydyin heilumaan maltillisesti puoli-uneliaassa teltassa.

Kyllä se Terhi on ja ne hiukset on.

Teltasta suunnattiin niitylle Scandinavian Music Groupin vetämää yhteislaulutuokiota varten. Vaikka SMG:n kuunteluaikakausi ajoittuu omalla kohdallani lähinnä sinne muutaman vuoden taakse Hölmö rakkaus, ylpeä sydän ja Missä olet Laila? -levyn tienoille - ja vaikka ne Terhi Kokkosen legendaariset hiukset olivat kiinni (!!!) - tarjosi SMG aivan mukavaa soitantoa piknikin ja jopa pienen hippityttötanssahtelun taustalle. Näen jo yhtyeen sieluni silmin 15-20 vuoden päästä mikkoalatalot ynnämuut syrjäyttäneenä vetämässä pikkukaupunkien kesäterasseilla lauluiltoja oman tuotantonsa pohjalta.

Niksi-Pirkka-henkinen festarisormus.

Iltapäivällä kulutin aikaa myös hankkimalla suolarajat mekkoon uimareissun seurauksena sekä jonottamalla puoli tuntia vajaan kuuden euron viinilasillista, joka maistui samalta kuin se viini, jota saa kaupasta samaan hintaan pullollisen. Ensin mainittu oli sen arvoista, jälkimmäinen ei.

Niittylavalle suunnattiin sitten takaisin seuraamaan Von Hertzen Brothersin keikkaa. Veljeksiä en ole nähnyt livenä sitten kesän 2007, jolloin sekä näkemäni keikka että edellisvuonna ilmestynyt albumi Approach olivat äärettömän kovia. Valitettavasti Ruissi-keikan kohokohtana jäi mieleen lähinnä introvideo, jossa vhb-faija spiikkasi rokkaavat pikkupoikansa lavalle. Kivahan poikia oli kyllä katsella, mutta kun settilista painottui aika vahvasti uusimman levyn tasapaksuun materiaaliin, jota en ole kuullut ollenkaan, aika äkkiä kävi aika pitkäksi. Suuntasimme siis telttaan Anna Calvia odottelemaan niin hyvissä ajoin, että päädyimme vahingossa eturiviin. Sattuuhan näitä.

Festarisieni Anna Calvin tunnelmissa.

Anna Calvi oli yksi eniten odottamistani Ruisrockin esiintyjistä, kun taas festariseurani ainoa kosketus artistiin ennalta oli Edith Piaf -coveri Jezebel, josta hän ei pitänyt - livenä kuulemma olikin sitten onneksi paljon parempi. Jähmeää yleisöä ihmettelin hieman keikan aikana, ja jälkeenpäin huomasinkin useamman olleen arvioissaan sitä mieltä, ettei Calvin karisma ja/tai biisimateriaali kantaneet keikan loppuun asti. Olen eri mieltä. Minä nimittäin olin neidon hienovaraisen karisman, häpeilemättömän mahtipontisten kappaleiden ja MIELETTÖMÄN äänen edessä aivan myyty. Jos jollain on pokkaa, ääntä ja taitoa coveroida esikoislevynsä biisien seassa Elvistä ja ottaa kappale täysin suvereenisti omakseen, ei voi kuin rakastaa.

Niiden, joiden mielestä keikka olisi sopinut paremmin intiimimpään klubiympäristöön, kannattaa suunnata lokakuussa Tavastialle. Keikalle näyttää Tiketin mukaan olevan vielä rajoitetusti lippuja jäljellä. 

Anna, jumalatar.

Kahvitauon jälkeen palattiin hyvissä ajoin telttaan odottelemaan illan kruunaavaa Elbow'ta. Ja millainen kruunu siitä tulikaan! Etukäteen Elbow'n ja Rubikin päällekkäisyys aikataulussa harmitti armottomasti, mutta oli jo unohtunut siinä vaiheessa, kun bändi saapui lavalle. Vaikka Elbow-tuntemukseni ennen Ruisrockia rajoittui The Seldom Seen Kid -albumiin ja heikkoon tutustumiskierrokseen build a rocket boys! -uutukaisesta, odotin keikkaa vähintäänkin innoissani. Elbow vain ylitti odotukseni vielä satakertaisesti. Mikäli olette lukeneet toimittajien ja bloggareiden arvioita keikasta, tiedätte todennäköisesti ne tärkeimmät - maailmojasyleilevä tunnelma, karismaattinen ja sympaattinen Guy Garvey, sekä hienonhieno keikka, joka todennäköisesti hankki bändille monta uutta fania. Mainitsen ne silti vielä kerran, koska se keikka vaan oli todella niin hyvä.

Elbow sai festarisienenkin tiloihin.

Ruisrock 2011 kiteytyy mielessäni siihen hetkeen, kun telttakansa nostaa kädet ilmaan ja huutaa yhteen ääneen että we got open arms for broken hearts. Todellisuudessa minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka suuri osa yleisöstä oli yhtä fiiliksissä, mutta edessä se tuntui koko teltalta. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä, sillä se oli oi niin kaunista.

Mellakka-aidat on tehty ylittämistä varten.

Keikan jälkeen uhmasin järkkäreitä ja mellakka-aitoja saalistamalla lavan ja aidan väliseltä no-man's-landilta settilistan muistoksi yhdestä elämäni parhaista keikoista. Olisi jäänyt harmittamaan liian paljon, jos joku muu olisi poiminut mukaansa järkkärin huonosti tähtäämän paperitollon.

Paulan ja Miran Mainiot Paljetit.

Lauantain pääesiintyjää PMMP:tä jäätiin seuraamaan vielä jonkin matkaa. Yleensä en juuri bändistä välitä, mutta pakko on minunkin myöntää että hyvin ottivat kyllä pääesiintyjän tittelin haltuun. Ulkomusiikilliset elementit elävöittivät show'ta kivasti, mutta niitä ei ollut niin paljon että katsojalle olisi tullut ns. kikkailun maku suuhun. Edellisillan Prodigyyn verrattuna ihmiset tuntuivat kauempanakin olevan aika messissä eivätkä vain seisoskelleet. Kun sain kuulla vielä PMMP-lempparini San Franciscon, oli keskustaa kohti hyvä lähteä taivaltamaan särkevin jaloin, väsyneenä ja onnellisena - oikeassa festarimielentilassa siis.

Ruissi-perjantai: That's what swimming pools are for!

Sain viimein tarkastettua Ruisrock - 40 vuotta rokkia ja rakkautta -dokumentin torstai-iltana ennen Turkuun lähtöä ja se oli luonnollisesti omiaan nostattamaan festarikuumeeni jo hälyttäviin lukemiin. Erityisesti pätkät The Arkin kolmen vuoden takaiselta Ruisrock-keikalta herättivät suuria rakkauden tunteita - kyseinen keikka tuli nimittäin aikanaan seurattua työllä ja tuskalla ansaitulta kakkosrivin paikalta asiaankuuluvalla intohimolla. Toisaalta kaipuu ihan oikeille festareille oli niin suuri, että herkistyin jo, kun näytettiin ihmisiä istumassa anniskelualueella ja nauttimassa festariruokaa pahvilautasilta. Onneksi apua oli lähellä, ja seuraavana aamuna VR kuljetti (minuutilleen ajoissa - iso risti seinään) kauniiseen Turkuun.

Mää olin niin onnellinen että fiilistelin myös lippujonoja.

Epäonnisen festaribussijonotuksen jälkeen (vinkkiä päättäjille ensi kesää ajatellen: laittakaa festaribusseja varten jonotustolpat, jotta ihmiset eivät jonota turhaan kahtakymmentä minuuttia bussia, jota ei koskaan tule) pääsimme vihdoin kulkemaan Ruissalon Via Dolorosaa - joka tosin aurinkoisena perjantai-iltapäivänä oli juuri sopiva matka virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Festarialueelta kaikui koko ajan selvemmin Carpark Northin Human, ihmiset olivat kauniita eivätkä vielä liian humalassa, ja kolme päivää festarielämää oli vielä kokonaan edessä. Porteista sisään kävellessäni olin aika onnellinen.

Arto Tuunelan Hamlet-hetki

Ensimmäisenä suunnattiin festariseuran toiveesta seuraamaan Pariisin Kevään keikkaa, ehdimme mukaan noin puolessavälissä. Pariisin kevät -tuntemukseni rajoittuu tasan hei hei mutsi -kertosäkeeseen sekä siihen biisiin, jossa lauletaan että linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai voi odottaa seuraavaa. Kummatkin kuultiin, mutta muutoin meinasi olo olla orpo täysillä mukana laulavan telttakansan keskellä. Mutta festareiden alkuun sopikin tuollainen yleisen ilmapiirin fiilistely aivan hyvin. Innostunutta yleisöä on aina kiva seurata.

Taustalla A.W.Yrjänän sieraimet. o o

Seuraavaksi suunnattiin rantaan ja meistä tuli vihdoin Ihan Oikeita Torniolaisia, eli todistimme ensimmäistä kertaa CMX-yhtyeen hyvinsyönyttä livekuntoa. Kovin tarkasti ei kyllä jaksettu keskittyä, mutta sillä hetkellä, kun CMX soitti Rantalavalla Elokuun kruunua ja Viking Line seilasi ohitse, tuli ensimmäistä kertaa se olo että nyt tosissaan ollaan Ruisrockissa! Erityispointsit bändille encorena vedetystä Matti-biisistä.

Gotta catch 'em all! (c) Jenni

Syvälle sydämeen sattuu.

Illemmalla haettiin kahdelta (2) eri anniskelualueelta tanssifiilistä Hurtsia varten, jota tunsin entisestään taas ruhtinaallisen kahden (2) biisin ja kahden (2) Spotify-mainoksista tutun kertosäkeen verran. Näistä Better Than Love oli täkyni seurata keikkaa jonkin matkaa, mutta kuten arvasin niin ei se ehtinyt tulla ennen kuin kutina Rantalavan suuntaan kasvoi liian suureksi ja oli pakko lähteä odottelemaan Nationalin aloitusta. Todennäköisesti olin siis Hurtsin aikana jo jokseenkin poissaoleva, mutta jotain bändin karismasta kertoo se, että muutama päivä keikan jälkeen siitä ei ole enää juuri mitään muistikuvia.

Matt "leave your wife for me, I promise you it's worth it" Berninger

The National oli minulle ainoa, mutta sitäkin painavampi syy hankkiutua Ruissaloon jo perjantaina. Odotukset olivat siis korkealla, eikä National niitä pettänyt jos ei kyllä ylittänytkään. Kolmen vuoden takaiseen Ruisrock-keikkaan verrattuna bändi oli selvästi vapautuneempi ja otti rennosti kontaktia yleisöön - hyvässä ja pahassa. En ole vieläkään varma, olivatko Matt Berningerin pissakakkajutut festivaalin kohokohta vai aallonpohja.

Festarisieni Nationalissa / Festari-National sienissä

Näin bändin elävänä nyt jo neljättä kertaa, ja pakko on myöntää että jonkinlainen uutuudenviehätys ja intensiivisyys keikan seuraamisesta ovat häipyneet, varsinkin kun settilistakin oli lähinnä typistetty versio maaliskuisesta Kulttuuritalon keikasta eikä siis tarjonnut yllätyksiä. Kuten Nuorgam sen osuvasti etukäteisfestariraportissaan ennusti: Tuntuu pikemminkin siltä, kun näkisi vanhan tutun ja kuuntelisi hänen kertomuksiaan viimeisimmästä ulkomaanmatkastaan. En silti rakasta Nationalia yhtään vähempää: sen todistaa keikan ajan aktiivisesti ylläpidetty, minulle epäluonteenomainen kestohymy sekä kotoisa onnentunne Fake Empiren yhteislaulun aikana. Englandin aikana pääsi myös virallinen festarisieni aloittamaan kesäkautensa tälle vuodelle.

Nationalin jälkeen tunnusteltiin tantereen töminää Prodigyn tahtiin muutaman biisin ajan (joista luulin jokaisen olevan Smack My Bitch Up) ennen kuin lähdettiin taktisella ajoituksella patikoimaan kohti bussipysäkkiä. Naureskeltiin korkeapromilleisille keskustelunpätkille, voihkittiin kipeitä jalkoja (tai minä voihkin, festariseura kesti kuin amatsooni) ja muisteltiin seuraavan päivän täkyjä. Vaan eipä arvattu, mitä sfäärejä festarilauantai vielä toisi tullessaan!


TO BE CONTINUED...

Kaikki kuvat (c) minä, paitsi se jonka otti Jenni.

Flow'n perussetit

No Flow Festival pisti sitten aamulla vähän settiä, eli ensimmäisen osa esiintyjälistaa julki. Hyvin samanlaiset fiilikset kuin viime vuoden kiinnityksiä tarkastellessa on kyllä taas - suuri osa niitä pitäis-kai-vihdoin-tutustua-kunnolla -nimiä, monta etäisesti tuttua nimeä ja muutama oikeasti kiinnostava.

Kanye West tai edustamansa tyylilaji yleensäkään ei oo ihan se mun juttu. Rajojen rikkomisen ja avarakatseisuuden nimissä yritin ottaa uusinta albumia viime talvena haltuun, mutta jokin tökki. Vaikka levyä kuunteli yksin kotona, en voinut mitään sille teennäiselle ololle. Että yritäkkö esittää jottain katu-uskottavvaa häh.

Periaatteessa Kanyen show kiinnostaa, mutta haluan varoa tekemästä samaa virhettä, johon lankesin viime vuonna samaan aikaan soittaneiden M.I.A:n ja Beach Housen väliltä valitessa. Olin jo aikalailla päätynyt jälkimmäiseen, kun viime hetkillä (Robynin aikaansaaman tanssifiiliksen inspiroimana) käänsin kelkkani M.I.A:n suuntaan. Keikkaahan tuli sitten seurattua kokonaista neljä biisiä, jonka jälkeen totesimme että juu ei ja siirryimme telttaan Beach Housea seuraamaan. Päälavan keikka oli alkanut reilusti myöhässä ja teltan taas juuri ajallaan, joten lopulta kumpikin keikka meni käytännössä sivu suun. Ja tarinan opetushan oli se, ettei ne ulkomusiikilliset ansiot keikalla paljon paina, jos musiikki on itselle hälläväliä-osastoa.

Alustavasti kiinnostaviin, mutta lisätutustumista vaativiin artisteihin lukeutuvat muun muassa Mogwai, Janelle Monáe, Lykke Li (blogin intropostauksesta tosiaan löytyy se maininta, ettei näihin nykyartisteihin aina tule ihan ajallaan tutustuttua...) sekä Warpaint.

James Blake oli alkuvuonna kuuntelussa, muttei lopulta kuitenkaan oikein iskenyt. Toisaalta kiinnostaisi nähdä, miten Blake toimii livenä. Hercules & Love Affair ei sekään välttämättä jaksa kiinnostaa kuin ekan levyn ja Antonyn osalta.

Eniten täällä päässä innostusta herättävät ulkomaisista Iron & Wine, Ariel Pink's Haunted Graffiti, Midlake ja Röyksopp. Sitä perinteisempää (jonkun mielestä tylsää) osastoa kyllä, mutta toisaalta viime vuonna seurasin sen verran monen uuden hypetetyn tulokkaan keikkaa enemmän tai vähemmän no jaa -fiiliksillä, ettei se perussettiys välttämättä ole huono asia.

Perussettiä ovat ehkä myös kotimaiset Rubik ja Magenta Skycode, mutta se ei tarkoita että olisin niistä yhtään vähemmän innoissani. French Films on sekin roikkunut tutustumislistalla jo jonkin aikaa. Toissa vuoden Flow'ssakin telttalavan kovimmat keikat vetivät mielestäni juuri Rubik sekä Joensuu 1685.

Paljon samaa näyttää siis (ihan yllättäen) olevan taas Flow'n, Way Out Westin ja Øyafestivalin ohjelmistoissa. Mieluiten noilta listoilta Suvilahteen nykäisisin vielä Fleet Foxesin (silloin olisi helpompaa jättää Ruissalo väliin) sekä Pulpin (no OMG).


Ulkomusiikillisiin asioihin mentäessä erityisesti ilahdutti viime syksynä jo lupailtu festivaalialueen laajeneminen. Hehtaarinkokoinen lisäalue tarjoaa alustan 5500 henkeä vetävällä teltalle, joka antaa toivoa senkin suhteen, että viime vuosien ylibuukatut telttakeikat olisivat Flow'ssa historiaa (Ladyhawke muistoissamme). Toivottavasti myös lupaus yleisökapasiteetin kasvamisesta vain maltillisesti on totta, sen verran ahdasta viime vuonna ainakin loppuunmyytynä lauantaina välillä jo oli.

Kato äiti, postasin musiikkiuutisesta samana päivänä kun se julkastiin! Oon melkeinkö oikea bloggari!

First we take Suvilahti, then we take Berlin

Viiden tunnin päästä pitäisi olla jo pikkuhiljaa suuntaamassa lentokenttäbussille. Huomenaamulla siis odottaa Berliini, viikon aikana tiedossa on ainakin pitkiä aamiaisia Prenzlauer Bergissä sekä sunnuntaikaraokea Mauerparkissa. Muu ohjelma on vielä aika täysin auki, katsotaan minne U-bahn vie.

Ocean of Noisen virallinen top kolmonen tämän vuoden Flow'sta on muuten tässä:

Owen Pallett
Robyn
The xx

Tarkempaa analyysia festarista tulee Berliinin-reissun jälkeen tai sitten ei.

Tämä on ehkä hajanaisin päivitys koskaan, mutta jospa maailman paras Berliini-biisi korvaisi vähän.

Ja kyllä, olen tietoinen siitä että tämä on kolmas otsikko peräkkäin, joka sisältää sanan "Suvilahti". Mutta Flow on vähän niin kuin joulu. Se on vain kerran vuodessa ja kestää virallisesti vain kolme päivää, mutta kaikki oheishypetys vie ainakin kuukauden.

Hei poika hei tyttö Suvilahteen here we go

Otsikko lainattu häpeämättömästi sukulaisen eilisestä statuspäivityksestä.

Vuoden odotuksen jälkeen se on vihdoin täällä.

Voi sitä fiilistä mikä oli taas astua Suvilahden festarialueen portista sisään eilen illalla... Ai ai. Enää puuttuu festariseura. Ehdin näkemään Kap Kapin esityksestä noin puolet, ja se toimi ilta-auringossa aivan mukavasti uutta festarialuetta tsekkaillessa ja tunnelmaan virittäytyessä.

Ennakkohypetyksen perusteella olisin odottanut LCD Soundsystemin keikasta jonkinasteista hikidiskoa, mutta mutta. Tiedä mikä siinä sitten oli, laskeva aurinko, lämppärin asema vai se, että oltiin keskellä viikkoa, mutta vähän laiska meno. Ihan mukava sen tahtiin oli silti nyökkäillä, ei siinä mitään. All My Friendsin aikana tuli ekaa kertaa se tunne että voi vitsit, Flow!!

Ennen Chemical Brothersia bongasin yleisön joukosta Mimmi ja Peppi More to Loven ja oli tietenkin ihan pakko mennä sanomaan hei! En kyllä tainnut saada suusta paljon muuta kuin "öö ootte ihania", eli aika fanityttöilyksi meni. Mutta kun ne on, nyt se on livenäkin todistettu! Chemical Romance!

Konemusiikki on levyhyllyssäni suhteellisen uusi ja varovaisesti kasvanut alue, enkä vieläkään ole oikein varma miten pitäisi suhtautua, kun lavalla onkin bändin sijasta kaksi äijää painelemassa nappuloita. Kaikki epävarmuus katosi kuitenkin aika äkkiä Galvanizen ensitahtien myötä, nimittäin huh huh. Huolimatta siitä, että ympärilläni oli lähes yksinomaan 5-10 vuotta vanhempia miehiä, tuli tanssittua urakalla alusta loppuun. Enkä ollut ainoa. Se kai oli tarkoituskin. Tässä vielä se kuulematta jäänyt kappale, jonka puuttumista jopa minä osasin ihmetellä:

No huomenna se sitten alkaa ihan ihan oikeasti ja minä olen niin innoissani että on ihme kuinka pitkään olen jaksanut tätä postausta tehdessä jo istua paikoillani. Tuntuu jokseenkin turhalta alkaa tässä vaiheessa vääntää mitään suurta ennakkopostausta, niitä taitaa kuitenki löytyä joka toisesta suomalaisesta blogista, koski ennakko sitten musiikkia tai vaatteita. Samat asiat tuntuvat muillakin pyörivän mielessä - mahtaako Air tällä kertaa sykähdyttää livenä, valitako M.I.A. vai Beach House (taidan tosin kallistua jälkimmäiseen), vastaako The xx livenä älyttömään hypeensä... Tässä kuitenkin pienoinen katsaus niihin suurimpiin ennakkosuosikkeihini.

Kävin kesäkuussa katsomassa Owen Pallettia Tavastialla jo ihan siksi, että jos se Flow'ssa sattuisi menemään päällekkäin jonkun muun kiinnostavan kanssa, voisin valita sen toisen. Suunnitelma ei tainnut ihan toimia, sillä keikka oli niin loistava, että pakkohan se on lauantaina suunnata jälleen Owenia ihastelemaan. Sori, Surfer Blood.

Jónsin esiintyminen vaikuttaa täydelliseltä kruunulta viikonlopulle, sen verran juttua olen kuullut lavarakennelmista sun muista. Voi olla että tämän aikana tirautan kyyneleen tai pari.

Airin suhteen on vähän kaksijakoiset fiilikset. Kaapelitehtaan keikka joulukuussa oli ihan ok, kotiyleisön seassa ranskanmaalla 3 vuotta sitten koettu keikka taas aivan upea. Eli mitä tässä nyt sitten uskaltaa odottaa? Flow'hun yhtye on lupaillut ennennäkemätöntä audiovisuaalista spektaakkelia. Saas nähdä.

Robyniin olen tutustunut vasta hiljattain, ja sen seurauksena sättinyt itseäni että miksi hitossa vasta nyt. Pakko nähdä! Ihana, aivan ihana!

Toivon todella, että kaikki The xx:n keikkoja tylsähköiksi haukkuneet ovat vain sattuneet niille huonommille keikoille. Huikea liveintensiteettipotentiaalihan tällä nimittäin on. Kunpa olisivat soittaneet vielä pimeän aikaan niin oi!

Yllämainittujen lisäksi tiedossa on varmasti myös monta monta muuta hienoa esitystä, ihana ja kaivattu festariseurue sekä hyvää ruokaa ja juomaa. Ruokalistoja onkin katseltu jo siihen malliin, että jää nähtäväksi, tuleeko siellä yhtään keikkaa sittenkään seurattua. Ehkä jos ruokakojuilta sattuu näkemään lavalle.

Suvilahti kutsuu

Sainpas eilen sitten lopulta haettua sen Flown avajaiskonserttilipun. Pakkohan se oli jo siksikin, että tiedän kuinka illalla olisi ärsyttänyt kuunnella Suvilahdesta kaikuvaa jumputusta ikkunan ääressä... Asiaan saattoi myös vaikuttaa se, että Chemical Brothersiin tutustuessani se on alkanut potkia koko ajan kovemmin. Odotukset ovat tämän illan suhteen nousseet jo hälyttävän korkealle.

LCD Soundsystem taas - meh. Ei vaan iske, lähinnä tylsistyttää. Tosin olen sen verran hitaastilämpiävää sorttia, että yhtye saattaa samaan aikaan ensi vuonna olla hehkutuslistan ykkösenä. Kaikesta huolimatta lähden seuraamaan liveä avoimin mielin, sillä siellä bändi kai parhaimmillaan onkin.

Kap Kapin musiikista ei ole kerrassaan mitään käsitystä ennakkoon, mutta kehuja olen tästäkin kokoonpanosta sen verran kuullut, että tarkoitus olisi tätäkin esitystä ehtiä seuraamaan edes jonkin verran.

Eiköhän siis potkaista (allekirjoittaneelle kesän ensimmäiset ja viimeiset) festarit ryminällä käyntiin! Jejeje!