Pappamusiikkia

Tiedä sitten johtuuko jatkuvasta uusien asioiden ja ihmisten tulvasta vai vain nettiyhteyden ja Spotifyn puutteesta, mutta viimeiset pari viikkoa olen joka tapauksessa luottanut musiikkivalinnoissa uusimpien villitysten sijaan tuttuun, turvalliseen ja vanhoihin miehiin. Mikä nyt ei itse asiassa normaalista hirveästi poikkea. Kovassa kulutuksessa ovat olleet niin Ziggy Stardustit, Blonde On Blondet kuin Famous Blue Raincoatit. Lisäksi eilisissä fuksiaisten jälkeisvapinoissa koin Five Yearsin maailmanlopputunnelmat sattuneesta syystä hyvinkin läheisiksi...

Kirjavalinnoissa mennään samalla linjalla - Mark Spitzin David Bowie (alkup. Bowie: A Biography) on nyt puolessavälissä ja varmaankin paras koskaan lukemani elämäkerta (mistä olin vakuuttunut viimeistään Arcade Fire -aiheisen prologin jälkeen). Suosittelen lämpimästi. Spitz nimittäin onnistuu kertomaan samassa paketissa kaiken oleellisen sekä sopivasti nippelitietoa pitäen silti yllä lukijan mielenkiintoa. Varsinkin muusikkojen ja yhtyeiden biografioissa kun tahtoo helposti tulla yksityiskohtaähky ja kierot managerit ja legendaariset tuottajat menevät ennen pitkää (ainakin allekirjoittaneen) mielessä sekaisin.

"If the record business loved music as much as Marc Spitz does, there would still be a record business.” —Dan Kennedy

Samalla on tullut kahlattua läpi Bowien tuotantoa läpi albumi kerrallaan sitä mukaa kun se kirjassa esiintyy. Ehkäpä tätä tyyliä voisi soveltaa myös muihin vanhoihin setiin artisteihin, joiden tuotantoa tuntuu joskus olevan kertakaikkiaan liikaa eikä tiedä mistä aloittaisi.