En plats i solen tuli varmasti kaikille tuotantotiimin ulkopuolisille jonkinasteisena yllätyksenä, enkä kuulemani mukaan ollut ainoa, joka toivoi Kentin yllättävän myös soundillisesti tekemällä kesäisen kitararokkilevyn. Vaan ei. Ei ihan ainakaan. Nimittäin kyllä ne synat pauhaavat siellä edelleen, mutta eivät ihan niin päällekäyvästi kuin viime syksyn Rödissä. Kent tuntuu löytäneen sopivan tasapainon konetaustojen ja perinteisen kitarapohjaisen tyylinsä välille.
Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin lähinnä hämmentynyt, mutta kaiut 1990-luvun Kentistä yhdistettynä raikkaan kesäiseen tunnelmaan voittivat minut puolelleen jossain neljännen kuuntelukerran paikkeilla. En silti usko, että En plats i solen tulee jäämään suureksi merkkipaaluksi Kentin uralla ainakaan minun levyhyllyssäni. En usko, mutta eihän sitä voi tietää.
Nyt kyllä saatoin vähän puhua itseni pussiin, sillä juuri ne konevetoisimmat biisit tuntuvat kolahtavan kaikkein kovimmin, hahaa. Ismael on levyn alkupuolen ja Gamla Ullevi loppupuolen kohokohta, kumpikin raikkaita, tanssittavia ja kertosäevetoisia tapauksia. Kun jälkimmäinen julkaistiin noin kuukausi sitten singlenä yhtäaikaa Skisser för sommarenin kanssa, pidin Gamla Ullevia niistä kahdesta heikompana. Ei sillä, että Skisser för sommarenissakaan varsinaisesti mitään vikaa olisi, mutta eihän tällaisella introlla vaan voi mennä vikaan!
Olen kuitenkin jo tottunut siihen, että suurimmiksi lemppareikseni levyltä kuin levyltä nousevat yleensä ne, jotka eivät ensikuulemalta tee niin suurta vaikutusta (paitsi tämän levyn Passagerarelle tuskin käy niin, aika kaamea tapaus). Tai ehkä se kertoo vain siitä, että kuuntelen levyni niin puhki, että kyllästyessäni ensimmäisiin lemppareihin alkaa pakostakin löytää levyltä uusia kohokohtia. Tämänpäiväisestä ei-ole-mitään-kuunneltavaa-angstailusta (vrt. ei mitään päällepantavaa) päätellen jälkimmäinen järkeily voisi hyvinkin pitää paikkansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti