16 joulukuuta 2013

Vielä kerran Reflektor

Arvio on julkaistu Lapin ylioppilaslehden numerossa 4/13.

Olen rakastanut Arcade Firea siitä lähtien, kun satuin vuosia sitten näkemään Ylen esittämän tallenteen Glastonbury-festivaalilta. Istuin yksin television edessä pimeässä talossa ja mietin, miten olen voinut elää melkein kahdeksantoista vuotta ilman tätä maailman kauneinta musiikkia. Sen jälkeen yhtye on onnistunut viemään jalat altani kerta toisensa jälkeen – kerran melkein kirjaimellisesti, kun solisti Win Butler Helsingin-keikan päätteeksi hyppäsi yleisöön puoliksi minun päälleni.

Kun julkistettiin tieto siitä, että LCD Soundsystem –yhtyeen James Murphy tuottaisi Arcade Firen tulevan pitkäsoiton, oli viimeistään silloin selvää, että tiedossa olisi aivan uudenlainen Arcade Fire –albumi. Vaikka edellinen, Grammy-palkittu The Suburbs (2010) oli soundiltaan orgaanisempi kuin sitä edeltäneet Funeral (2004) ja Neon Bible (2007), bändille tunnusomainen mahtipontisuus ja pakahduttavuus olivat silti edelleen tallella. Mahtaileva on myös uusi pitkäsoitto ainakin kestoltaan – kahdelle levylle on ahdettu 75 minuuttia musiikkia.

Valitettavasti majesteettisuus ei tällä kertaa käy yhtyeeltä yhtä vaivattomasti kuin aiemmin. Ensinnäkin levynjärkäleessä on helposti puoli tuntia ylimääräistä. On haluttu kokeilla vähän kaikenlaista, minkä johdosta albumi on kovin levällään. Bändi on kuulemma käynyt hakemassa vaikutteita myös Karibialta, mikä kuuluu vahvasti kautta linjan. Esimerkiksi salsarytmeillä ratsastava Here Comes The Night Time on tavallaan ihan hilpeä tapaus, mutta jää kuitenkin enimmäkseen pikkunätiksi iloitteluksi.

Ensimmäiseksi sinkuksikin irroitettu nimikappale Reflektor on mukavasti rullaava diskopala. Saksofoneineen kaikkineen biisi kumartaa vahvasti sillä vierailevan David Bowien 1980-luvun tuotannon suuntaan. Ykköslevyn päättävä kaksikko You Already Know ja Joan of Arc ovat sekä soundiltaan että rakenteeltaan enemmän perusrokkailua pikku twisteillä – toimivaa sellaista.


Albumin parasta antia on kakkoslevyn It’s Never Over (Hey Orpheus), joka alkaa lupaavasti Mew-tyylisillä kitaroilla ja onnistuu pitämään otteessaan koko lähes seitsemänminuuttisen kestonsa ajan. Biisi vuoroin paisuttelee ja vuoroin pidättelee, väläyttäen juuri sitä kohtalokkuutta, jonka vuoksi niin moni – tai ainakin minä – yhtyettä rakastaa. Albumin eeppisintä puolta esittelee toinen kakkoslevyn kohokohta Afterlife. Myös tästä biisistä voi päätellä, että kasaribowiet on kuunneltu.



Siitä yhtyeelle voi nostaa hattua, että se ei ainakaan pelkää uudistaa jo maailman parhaaksi indierokiksi kehuttua reseptiään. Uudet ideat olisivat vaan tällä kertaa kaivanneet vielä hieman kypsyttelyä ja reilusti tiivistämistä. Muutama toimiva ralli ja pari täysosumaa, mutta niitä kuunnellakseen ei välttämättä maksa vaivaa kuunnella koko levyä läpi.