Progressiivista iskelmää soittava Suomen Tulli julkaisi esikoispitkäsoittonsa Uuteen maailmaan noin kuukausi sitten. Albumi nojaa vahvasti 70-lukulaisiin progekitaroihin ja syviin urkusoundeihin, mutta turhanpäiväiseltä retroilulta vältytään silkan laadukkaan biisimateriaalin ansiosta. Tällä hetkellä jumitusbiiseikseni ovat nousseet väkevän tunnelmallinen "jäähyväisiä" sekä albumin kepeämpää päätä edustava 225. Molemmissa valloittaa erityisesti ihanasti kaarteleva melodia, joita levy on onneksi täynnä, sillä niistä ei tahdo saada tarpeekseen. Ja nyt alkoi tuntua epäreilulta luetella pari suosikkia, kun niitä on oikeastaan levy täynnä.
Tyttö nimeltään on omalla kohdalla jo vanha livesuosikki, joka jokunen viikko sitten käväisi myös voittamassa ylivoimaisesti Radio Suomen Levylautakunnan - eikä syyttä. Raatilaiset kehuivat bändin piristävän poikkeavaa musiikillista linjaa ja valtavaa potentiaalia sekä ennustivat heidän tekevän vielä täydellisen levyn. Hyvää vauhtia siihen suuntaan ollaan tällä levyllä jo menossa.
Uuteen maailmaan on sinänsä kiero nimi albumille, että harvoin tulee nykyään kuunneltua levyjä, jotka tässä määrin kuulostavat joltain menneeltä vuosikymmeneltä. Mutta jos ei nyt ihan uuteen, niin ainakin toiseen maailmaan Suomen Tullin tunnelmointi kuljettaa, jos vain malttaa hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan ja laittaa silmät kiinni. Todistettu on lukuisia kertoja myös livetilanteessa, viimeksi levynjulkkarikeikalla Torniossa.
Jos naapureita on viime viikkoina häirinnyt seinän takaa kaikuva äänekäs laulanta, he voivat reklamoida suoraan Olavi Uusivirralle. Elvis istuu oikealla on nimittäin kerrassaan mahdoton albumi olla laulamatta mukana. Auringon lapsen hilpeitä lallatuksia seuraa komea jono tarttuvia kertosäkeitä, joita syytän viime aikojen kurkkukivuista.
Reeperbahn on levyn alkupuolen kohokohta - ei mitenkään yllättäen minuun uppoavat täysillä komeat melodian loppunostatukset uljaine puhaltimineen. Heti perään kuullaan toinen yhtä vahva kappale, hivenen rauhallisemmin tunnelmoiva nimibiisi. Nostatusta ja puhaltimia löytyy sopivasti siitäkin, ilmankos tykkäänkin niin kovasti. Virallisen kesäbiisin paikkaa varmasti monen muunkin soittolistalla tavoitteleva Oodi Ilolle lainaa ei enempää eikä vähempää kuin Ludwig van Beethovenia, ja onnistuneesti sen tekeekin. Ilon ylistystä on oikeastaan koko albumi täynnä - parin edellisen albumin angsti on väistynyt taka-alalle lähes ärsyttävän onnellisuuden tieltä. Mutta sallittakoon se Olaville, niin kauan kuin hän tarjoilee yhtä kauniita kappaleita kuin albumin päättävä Kaiken jälkeen olet kaunis.
Vaikka olenkin tällä hetkellä albumiin kovin ihastunut, on vaikeaa sanoa, kuinka paljon sitä tulee tämän kevään/kesän jälkeen kuunneltua. Aika näyttää, jääkö se sesonkisoundtrackiksi vai lunastaako paikkansa levyhyllyssäni kestoklassikkona. Ainakin olen aika varma vastauksestani, jos minulta muutaman vuoden päästä kysytään, mikä levy muistuttaa minua keväästä 2012.
